Kolmas viikko Save them Youngissa

Tiistaina palasin lastenkotiin pääsiäisloman jälkeen. Oli mukava tavata siellä toinenkin obroni (valkoihoinen ihminen), jollaiseksi minua ja meitä muita on siis koko matkan ajan kutsuttu kaikkialla missä kuljemme. Amerikkalainen sosiaalityön opiskelija (38-v. nainen) aloitti siellä 10 viikon harjoittelunsa. Kun häntä perehdytettiin lastenkodin toimintaan, minäkin sain samalla kuulla sellaisia asioita lastenkodista, mitä en ole tajunnut tai osannut itse kysellä.

Lastenkoti on alunperin ollut tuettu asuinpaikka teiniäideille ja heidän vauvoilleen. Noin 9 vuotta sitten paikasta tuli orpokoti, jossa edelleen avustetaan myös teiniäitejä. Lapsilukumäärä on hieman karannut käsistä, sillä lastenkodista oli alunperin suunniteltu n. 40 paikkaista. Viime aikoina lastenkodin kysyntä on todella huimasti kasvanut. Lapsimäärä kasvoi minun kahden ensimmäisen työviikon aikana 65 lapsesta 72 lapseen. Accran alueella toimii valtion lastenkoti ja Save them youngin lisäksi muitakin yksityisiä lastenkoteja. Koska Save them young ei sano koskaan ei apua tarvitseville lapsille, sosiaalitoimi tarjoaa lasta ensimmäisenä heille. Mutta koska tilat alkavat käydä vähiin, on lastekodin alettava pian sanomaan ei.

Lapsen tuleminen lastenkotiin ja lähteminen lastenkodista on yksinkertainen prosessi, joka ei vaada liikaa paperitöitä. Sosiaalitoimen työntekijä vain marssii sisään lapsen kanssa mukanaan käsinkirjoitettu kirje lapsen taustoista ja avuntarpeesta. Useinkaan taustoja ei tiedetä paljonkaan, jos lapsi on löytölapsi. Joidenkin lasten vanhemmat ovat itse luovuttaneet lapsen sosiaaliviranomaiselle, silloin taustoista tiedetään enemmän. Sijoitus lastenkotiin voi olla väliaikainen perheen tilanteen sitä vaatiessa. Viime viikolla eräs nuori tyttö saapui lastenkotiin, koska oli toistuvasti  (kolme kertaa) karannut sijaisperheestään, jossa häntä kaltoinkohdeltiin. Vain muutaman päivän päästä lastenkotiin tulosta, hän halusi itse lähteä sieltä pois, koska koki syrjintää muiden lasten puolelta, mikä on valitettavasti tavallista uusia asukkaita kohtaan. Sosiaalitoimen edustaja tuli hakemaan tyttöä ja oli järjestänyt asian niin, että hän pääsisi kokeilemaan asumista takaisin biologisen äidinsä luokse. Tyttö voi kuitenkin palata lastenkotiin, jos asuminen ei siellä onnistu.

Aidsista sen verran, että sitä ei pitäisi Save them youngin lapsissa olla. Alueella on yksi lastenkoti nimenomaan aidsorvoille. En tiedä kuinka tarkasti ja missä vaiheessa lapsen virustartunta testataan. Muutoin jos lastenkodin lapsi sairastuu ja tarvitsee lääkitystä, hänet viedään tietylle sairaalalle/klinikalle saamaan apua.

Koska lastenkodin lasten ravitsemus on varsin kehnonlaista, tarjouduin maksamaan lapsille edes yhdeksi päiväksi kunnon päivällisen. Menimme yhden mamin kanssa torstaina torille ostamaan ainekset palmuöljykalakeittoon.  Perjantaina sitten autoin mameja valmistamaan päivällistä yhdessä amerikkalaisen harjoittelijan kanssa koko päivän ja sinne se keitto jäi porisemaan pataan (kustansin myös polttopuut, sillä kaasu oli loppunut ja polttopuita ei ollut), kun Olli ja Leevi ja Arja tulivat minut iltapäivällä lastenkodista hakemaan Desolle mennessään.

Tuntuu kyllä vähän ikävältä ajatella, että ensi viikko on viimeinen työviikko lastenkodilla. Lapsethan ovat tottuneet valitettavasti siihen, että hoitajia tulee ja menee, eivätkä he kauan varmastikaan sure perään, mutta itsestä tuntuu haikealta jättää lapset sinne. Esimerkiksi yksi pieni tyttö, ehkä puolitoista vuotias, on vienyt sydämeni. Hän tuli lastenkotiin ensimmäisellä viikollani. Aluksi hän oli hyvin varautunut kaikkia kohtaan, mutta etenkin minua (valkoihoista) kohtaan, hän rupesi aina huutamaan hädissään, jos näkikin minut. Myöhemmin hän seurasi varovasti kaukaa, kun leikitin, kannoin tai pidin sylissä muita lapsia. Toisen viikon loppu puolella tyttö uskaltautui jo nopeasti hipaisemaan minua ja hymyilemään kaukaa. Viime viikon alussa hän uskaltautui tarjoamaan minulle kättään ja pian hän uskalsi tulla syliin asti. Torstaina ja perjantaina hän oli jo muiden lasten kanssa odottamassa tuloani ja kädet ojossa juoksi ensimmäisten joukossa luokseni ja molempina päivinä hän myös nukahti päiväunille sylissäni.  Tuntuu vaikealta yrittää huomioida lapsia tasapuolisesti, kun niin moni haluaisi huomiota yhtä aikaa ja jotkut alkaa heti itkemään kun en huomioi heitä koko ajan. Onneksi amerikkalainen nainen (Stefanie) tuli avukseni jakamaan tätä urakkaa.  Ja jää sinne viihdyttämään lapsia, minun lähdön jälkeenkin.