Orjalinnasta viidakkoon

Viikonloppuna teimme ensimmäisen pidemmän reissun, joka suuntautui länteen Cape Coastiin  ja Kakumin luonnonpuistoon. Lauantaina aamulla ennen klo 6:tta olimme jo linja-autoasemalla. Ilmastoituauto oli myyty loppuun, mutta turkkilaisella ilmastoinnilla (ikkunat auki) varustettu puolet halvempi versio myi meille vielä paikat. Kun kaikki paikat oli täynnä alkoi matka. Ja alkoikin kiinnostavasti, kun paikallisella kielellä joku alkoi saarnaamaan. Edellisenä yönä oli meille kuulunut koko yön jatkuva messuaminen väli aamenineen ja hallelujineen (näitä on kuulunut ennenkin näin viikonloppuisin). No ensimmäinen ajatus olikin, että nyt alettiin evankelioimaan, kun välistä bussin se osa joka paikallista kieltä osasi yhtyi aamenin ja hallelujin puhujan kertomisiin. Homma sai jännän käänteen Accran ruuhkien kohdalla, kun saarnaaja otti esille voidepurkin. No nyt päästiin kärryile vähän ja, jos ymmärrys meni oikein, niin hänen myymänsä ihmesalvansa paransi niin diabeteksen kuin reumankin. Myös luunmurtumat paranivat viidessä päivässä. Ilmeisesti oli ihan hyvä myyntipuhe, kun purkkeja meni kaupaksi mukavasti.

No loput 2,5 tuntia meidän 3,5 tunnin matkasta sujui sitten maisemia ihmetellen. Täällä matka-aika ei riipu niinkään etäisyydestä kuin tien kunnosta ja ruuhkien määrästä. Varsinkin Accran kohdalla ruuhkat voivat helposti lisätä tunteja ajoaikaan.

Cape Coastiin kuintekin päästiin ja ensimmäisenä suunnattiin linnaan (http://www.capecoastcastlemuseum.com), josta orjia oli myyty uuteen maailmaan kuljetettavaksi. Euroopan ja Länsi-Afrikan keskenäinen tuttavuus alkaa portugalilaisten saapumisella läheiseen Elmiraan. Porttugalilaiset halusivat kiertää arabien välikäden ja perustivat rannikolle kauppa-aseman ennen kaikkea kullan ostamiseen sisämaan kultakaivoksista. Muutkin eurooppalaiset valtiot seurasivat perässä ja rannikko saikin nimekseen Gold Coast kauppatavarasta tärkeimmän mukaan. Kun sitten päästiin aikaan, että tarvittiin orjia Amerikan plantaaseille töihin, niin pääasialliseksi kauppatavaraksi muuttui kullan sijaan ihminen. Arviot Amerikkaan kuljetetuista orjista vaihtelevat rajusti, 12-20 miljoonaa on yksi suosittu arviohaarukka. Homma toimi niin, että Euroopasta tuoduilla aseilla ja viinalla ostettiin orjia, jotka paikallliset olivat kaapanneet naapuriheimoilta sodissa tai tarkoituksellisesti orjien takia niihin hyökkäämllä. Orjat sitten kuskattiin Amerikkaan, josta sitten kuskattiin plantaasien hyödykkeitä Eurooppaan. Näistä orjalinnakkeista Cape Coast on Ghanan tunnetuin. Sen kautta on arvioitu kuljetetun noin 650 000 orjaa Amerikkaan.

Visiitti onkin mielenkiintoinen. Orjien kauppatavara luonteeseen pääsee hyvin käsiksi kierroksella säilytystiloilla, kuljetusreiteillä ja kauppakamarissa. Karjamarkkinat ovat lähempänä ajatusta kuin ihmisille tarkoitetut olosuhteet. Miehille ja naisille oli omat varastotilat, 1000 miehelle  ja 300 naiselle kerralla. Varastotiloista oli kuljetuskäytävät meren rantaan, josta orjat kuljetettiin veneillä laivoihin. Museossa olevat laivojen pohjapiirrustukset antavat hyvän kuvan, kuinka laivat oli suunniteltu mahduttamaan mahdollisimman monta orjaa kyytiinsä. Jos aikaisemmin päivällä ollut bussimatka oli tuntunut ahtaalta, niin kyyti orjalaivassa olisi kestänyt kuukausia ja tilaa olisi ollut paljon vähemmän.

Linnake on kyllä todella turistipaikka, mutta jollain tavalla ainakin itselle auttoi hiukan konkretisoimaan tuota mustaa ajanjaksoa. Linnoituksessa saa edes jonkinlaisen kuvan siitä millaisia piirteitä ihmiskauppa on tuolloin saanut. Kontrastina linnan päällikön ruokailusali on suunnilleen saman kokoinen kuin 200 orjan karsina linnan kellarissa. Eli voidaan suositellaa ainoana valkoihoisena paikalla ei tarvitsekaan olla.

Linna visiittiä sulattelimme lounalla, jonka jälkeen katsastimme hiukan Cape Coastin katuja, joissa oli vielä hiukan nähtävillä kolinialismi arkitehtuuria. Cape Coast oli brittien Cold Coast kolonian, josta 1956 tui nykyinen Ghana, pääkaupunki. Sitten suuntasimmekin noin 10 kilometria sisämaahan Hans Cottage Botelliin.

Sinne menimme ihmettelemään krokotiilejä. No ne ollivat vähän tylsiä, kun eivät juurikaan liikkuneet, mutta muut liskot, linnut ja kanit olivatkin sitten Leevistä kiinnostavia. Paikka ei ollut ihan kyllä maja niinkuin nimi sanoo, vaan ihan betonista tehtyä perushotellikamaa, mutta eläimet olivat ihan kiinnostavia.

Aamulla heräsimme ajoissa ja aamupalan jälkeen suuntasimme noin 20 kilometria lisää sisämaahan Kakumin luonnonnpuistoon (http://www.kakumnationalpark.info). Luonnonpuisto on Länsi-Afrikan harvoja säilyneitä sademetsäalueitä. Tosin sekään ei ole ihan priimakunnossa menneiden vuosien puunhakkuiden takia, mutta ihan vakuuttava n kokoisia jättiläispuita täälläkin kasvaa. Puisto on tärkeä paitsi kasvien ja eläinten suuojelusta, mutta myös alueen merkittävin vesivaranto. Puiston erikoisuus on riippusilta kävely, jossa pääsee puiden yläpuolelle katselemaan metsää eri perspektiivistä. Kokemus on aika huikea ja keikkuvat riippusillat saivatkin koko perheen kärsimään korkeanpaikan kammosta. Silta osuuksilla katse oli piettävä tiukasti edessä olevassa puussa ja maisemia katseltava vasta tasanteiden kohdalla. Mutta maisemat oliat kyllä pelon arvoiset. Yllättävän huikaiseva kokemus tämäkin, vaikka onkin hiukan turistirysä.

Riipusiltojen jälkeen tutustuimme vielä sademetsän kasveihin maantasalla. Opimme muunmuassa, että Ebonypuun, josta on tehty mm. pianon mustia näppäimiä, mahla parantaa kaikki kurkku ongelmat. Menimme harjanteella ja hyvin tallatulla polulla, niin eteneminen oli helppoa. Yhdessä kohtaa puu oli kaatunut polulle ja poikkesimme enemmän ryteikön puolelle, jolloin tuli mieleen, ettei sandaalit ole paras varuste sademetsään kun lehtiä ja  muuta kasvillisuutta on nilkkoihin asti. No onneksi opas oli tömistellyt edellä käärmeet ja muut kuumotukset pois, niin ehjin nahoin metsästä selvisimme. Tuonne muuten eksyisi kyllä todella tehokkaasti, kun aurinkoa ei kasvillisuuden suuresta määrästä johtuen tahdo saada näkyviinsä, niin suunnistaminen olisi hiukan onnetonta. Niin ja kaikkialla on hiukan saman näköistä. Tämä siis vaikka pysyimme helposti kuljettavassa metsän osassa, emmekä menneet kunnon ryteikköön.

Kakumin jälkeen suuntasimme takaisin Cape Coastiin etsimään kulkuneuvoa takaisin Temaan. Päädyimme tro-trohon, joka on siis mikä tahansa ajoneuvo taksin ja bussin väliltä, useimmiten paku johon on asennettu penkkejä. Tro-tro toimii kuten bussikin, eli se lähtee sitten kun se on ahdettu täyteen. Olemme hiukan Leevin takia vältelleet tro-troita, koska ne ovat se kaikkein turvattomin tapa matkustaa. Ajoneuvot ovat usein huono kuntoisia, kuskit usein sieltä huolimattomimmasta päästä ja kolaritilanteessa täyteen ahdetusta tro-trosta on hankala päästä pois. No, nyt matka sujui hyvin, kuten se useimmiten sujuu. Leevi nukkuin suurimman osan matkasta, ruoka ja juoma huolto sujui tienpäällä myyjiltä ikkunasta ostamalla ja Accrassa ei ollut pahat ruuhkat. Vaikka tro-tro ajoikin hidast rantatietä pitkin, niin aikaa kului vain 3 tuntia ja pääsimme kävelymatkan päähän kotoa.

Kokonaisuudessaan hiukan hätäinen ja raskas oli siis meidän viikonloppu reisssu, mutta erittäin antoisa. Kummatkin paikat olivat ehdottomasti kokemisen arvoisia, tosin täysin eri syistä. Jos nyt tekisin matkan uusiksi, niin menisin Kakumiin telttailemaan yöksi, jolloin voisi myös tehdä yökävelyn ja mahdollisesti nähdä muitakin eläimiä kuin perhosia, koppakuoriaisia ja lintuja.