Kontoomerikastike

Koska edellinen ruokapäivitys on ollut tämän hetken suosituin yksittäinen teksti, niin tässä tulee lisää. Eli kontoomerikastikkeen resepti (ei ole selvyyttä miten tämä kirjotetaan oikeasti, mutta suunnilleen noin se savolaisittain lausutaan). Tämä on ollut meidän lemppari ruokia täällä ja ainakin omassa tuumauksessa myös terveellisemmästä päästä (jos joku ravitsemusterapeutti voisi kommentoida varmaan asiantuntevammin terveyspuoleen).

Mitä tarvitaan?

• 2,5 dl Punaista palmuöljyä (millä tahansa ruokaöljyllä voi varmaan korvata, jos tätä ei saa)
• 3 Sipulia
• 4 Valkosipulin kynttä
• 1 purkki Tomaattimurskaa
• 6 Tomaattia
• Kourallinen Chilipippuria
• 1 Katkarapumaustekuutio (kalakuutio varmaankin käy myös)
• 2 nippua Coco Yams -lehtiä (on ilmeisesti tämä kasvi http://en.wikipedia.org/wiki/Taro, voi korvata Suomessa pinaatilla)
• 2 nyrkin kokoista palaa savustettua kalaa (jotain punaista kovaa kalaa tämä on, en osaa sanoa mitä, voisi varmaan Suomessa käyttää lohta)
• Agushie-siementahnaa (ilmeisesti melonin siemenistä tehty http://en.wikipedia.org/wiki/Cucumeropsis_mannii, voisi varmaan käyttää myös vaikka kurpitsan siemeniä)
• Jamssia (peruna tai kassava käy varmasti myös)

1. Aloitetaan samaan tapaan kuin kaikki muutkin palmuöljykastikkeet, eli pilkotaan sipulit ja laitetaan ne öljyyn uppopaistumaan. Lisätään joukkoon valkosipuli, tomaattimurska ja chili. Annetaan porista niin, että sipulit on pehmeitä. Lisätään tomaattit pieniksi pilkottuina ja porisutetaan kunnes nekin on pehmeitä.
2. Coco yamsin lehdet pestään, pilkotaan ja keitetään isossa kattilassa vedessä kunnes ovat pehmeitä. Keitin veden voi nakata sitten pois.
3. Lisää Agushie palmuöljykastikkeeseen. Sekoita hellävaroen, niin että siementahna jää paloiksi kastikkeen sekaan. Anna hautua vähän aikaa.
4. Lisää kalat coco yamsin lehtien päälle ja kaada palmuöljykastike sekaan. Sekoita varoen, ettei siementahnapallot vieläkään hajoa ihan kokonaan. Anna porista vielä jonkin aikaa, että maut tasoittuvat.
5. Keitä jamssi pehmeäksi.
6. Tarjoile kontoomerikastike jamsin kanssa. Nauti.

Jamsin tilalla voi tarjota myös esim keitettyjä planteeneja (ambesiksi sanotaan täällä semmoista evästä) tai laittaa kastiketta ihan vain leivän päälle. Annos ambesia ja kontoomerikastiketta paistetulla kalalla maksaa meidän lähitorilla 3,5 cediä, eli noin 1,40 euroa. Halpaa ja herkullista!

Ghanalainen elämänkaari

Lapset ovat ghanalaisessa yhteisössä tärkeitä ja miehen/naisen katsotaan saavuttavan aikuisuus vasta lasten myötä. Lapset jatkavat sekä sukua ja yhteisöä, että pitävät perinteisen käsityksen mukaan yllä esi-isien yhteyttä maalliseen maailmaan. Suuri lapsimäärä on ylpeyden aihe ja toisin kuin joissain Afrikan maissa kaksoset ja kolmoset ovat erityisen kunnian arvoisia Ghanassa. Toisaalta lapsiin voidaan myös suhtautua välinpitämättömästi ja esimerkiksi ruumiillinen kurittaminen on yleistä laittomuudesta huolimatta. Perinteisesti lapselle annetaan nimi kahdeksantena päivänä syntymästä, jolloin hänet otetaan perheen jäseneksi niin sanotussa ulostulo-juhlassa. Lapsi saa yleensä vähintään kolme nimeä: viikonpäivän mukaan, vanhempien päättämän ja kolmas nimi on sukunimi (voi olla esim. ukin nimi, jolloin isällä ja pojalla voi olla eri sukunimi, tosin nykään monella perheella on myös sukupolvesta toiseen säilyvä sukunimi). Perheen ulkopuoliset saavat nähdä lapsen vasta nimenannon jälkeen ja tätä varten voidaan järjestää erilliset juhlat. Nimen antojuhlassa usein suoritetaan myös poikien ympärileikkaus, joka täällä suoritetaan sekä muslimi että kristityissä perheissä. Lapsen kasvattaminen on Ghanassa koko yhteisön vastuu ja toisten lapsia komennetaan kuin omia. Joissain Ghanan heimoissa sukulinja jäljitetään äitien kautta, koska lapsen katsotaan saavan verensä äidiltään. Jos haluat katsoa itsellesi ghanalaisen viikonpäivä nimen, niin ota ensin selville minä viikonpäivänä olet syntynyt ja sitten katso nimesi alla olevasta listasta (viikonpäivän perässä on ensin miehen nimi ja sitten naisen nimi):

Maanantai: Kwadwo (mies), Adwoa (nainen)
Tiistai: Kwabena, Abena
Keskiviikko: Kwaku, Akua
Torstai: Yaw, Yaa
Perjantai: Kofi, Afia
Lauantai: Kwame, Amma
Sunnuntai: Kwasi, Akosua

Eli esimerkiksi YK entinen pääsihteeri Kofi Annan on syntynyt perjantaina ja meidän perheen ghanalaiset nimet olisivat Kwadwo (Olli), Akua (Laura) ja Kwaku (Leevi).

Lapsuus päättyy aikuistumisriittiin, joiden muodot vaihtelevat jonkin verran Ghanan sisällä, mutta yleensä ne liittyvät tytöillä kuukautisten alkamiseen ja pojilla urheuden osoittamiseen. Monesti tyttöjen riittien katsotaan olevan merkittävämpiä ja siksi ne ovat nykyäänkin yleisiä. Aikuistumisriitin jälkeen voi astua avioon. Avioliitto on merkittävä tapahtuma ja usein sen solmimiseen osallistuu parin lisäksi molempien sukulaiset, koska avioliitto koskee myös heitä. Usein mies on aloitteellinen, mutta varsinkin äidit voivat myös olla aloitteellisia avioliiton aikaan saamiseksi. Usein myös kristillisiin naimisiin menoihin liittyy perinteistä kumpuavia tapoja, kuten lahjat morsiamen perheelle. Oikeastaan vihkimistä merkittävämpi tapahtuma on kihlajaiset. Kosiskelu prosessi menee jotakuinkin seuraavalla kaavalla: Sulhanen käy kysymässä saattueen ja lahjojen kanssa vanhemmilta tyttären kättä. Vanhemmat antavat sulhasehdokkaalle listan asioista jotka hänen tulee hommata osoittaakseen, että voi huolehtia tulevasta vaimostaan. Sulhanen toimittaa listan asiat vanhemmille. Sitten saavutaan taas lahjojen kanssa vanhempien tykö kyselemään oliko listan asiat kunnossa. Jos niin vanhemmat hyväksyvät sulhasen ja kertovat asiasta tyttärelleen. Sulhanen järjestää isot juhlat molempien perheiden suvuille juhlistaakseen kihlautumista ja sukujen yhteen liittämistä. Kihlautuminen on jo sitova liitto miehen ja vaimon välillä. Varsinainen vihkiminen on sitten usein pienempi tilaisuus, eikä sitä juhlita yhtä näyttävästi. Näin siis perinteisesti, tämäkin on toki muuttumassa pikku hiljaa länsimaisempaan suuntaan isoissa kaupungeissa.

Moniavioisuus on sallittua Ghanassa, mutta on nykyään harvinaista. Sen on korvannut tyttöystävien ja poikaystävien pidot aviopuolison ohella, joka on siis sallittua ja tavallista. Perinteisesti miehellä sai olla useampi vaimo, jos hänellä oli siihen varaa ja jos ensimmäinen vaimo (ja hänen sukunsa) sen hyväksyivät. Jokaiselle vaimolle piti olla oma talo ja miehelle vielä yksi. Myös nykyään miehen oletetaan huolehtivan vaimostaan, tyttöystävästään ja heidän lapsistaan. Tosin ainakin Denussa valitusta kuului, että nykymiehet ovat epäkelpoja ja jättävät lapset naisten huolehdittavaksi myös taloudellisesti. Varakkaalla naisella ei välttämättä ole miestä olleenkaan, vaan hän pallottelee (yleensä nuorempia) miehiä poikaystävinään ja elättää heitä.

Seuraava iso juhla on sitten hautajaiset ja se onkin kaikista isoin. Vainaja pyritään hautaamaan esi-isien lähelle ja suvun kotikylään. Hautajaiset ovat iso tapahtuma, joiden valmistelu kestää pitkään. Itse muistojuhla pidetään hautaamisen jälkeen ja tavat voivat poiketa paljonkin Ghanan sisällä. Juhlan suuruus riippuu kuolleesta, vanhoille ja arvostetuille pidetään hienommat hautajaiset, mutta tavallisestikin juhlat kestävät useita päiviä. Tärkeän päällikön kuolemaa voidaan piilotella kuukausia, ettei valtatyhjiö aiheuttaisi kiistaa sukujen välille. Juhliin voidaan teetättää vartavasten kangas, esim. vainajan naamakuvalla, tai pieniä kirjasia, jotka kertovat vainajan elämän vaiheista. Peruskaava menee jotakuinkin seuraavasti: perjantaina on hautaus, lauantaina juhlitaan ja sunnuntaina on siunausmessu kirkossa. Selkeän eron hautaujaisissa tekevät pohjoisen muslimit, jotka hautaavat vainajat nopeasti, vähintään kolmen päivän sisällä. Ja koska pohjoinen on myös köyhempää aluetta, eivät hautajaiset usein ole niin (suomalaisella näkökulmalla katsottuna) ylimenevät kuin etelässä.

Kuinka olla ihmisiksi Ghanassa

Tapaetikettiä Ghanaan suuntaavalle:

• On tärkeää tervehtiä ihmistä ja kysyä kuinka hän (ja hänen perheensä) voi, ennen kuin käy itse asiaan. Näin kannattaa toimia niin kaupoissa kuin tietä kysyttäessä.
• Ihmisiä puhutellaan usein siskoiksi/tädeiksi/veljiksi/sediksi, tosin tämä ei ole oikein ottanut meillä sujuakseen. Myös nimen muistaminen olisi suotavaa, tämä tosin on Ollille hiukan haasteellista (onneksi on paljon saman nimisiä...).
• Jos syödään käsillä, käytetään ainoastaan oikeaa kättä, sillä vasen on likainen
• Muutenkin vasemman käden käyttöä olisi syytä välttää muualla kuin vessassa. Esim. rahat ja tavarat annetaan ja otetaan vastaan oikealla kädellä.
• Myös tervehtiminen ja lahjan antaminen tapahtuvat puhtaalla oikealla kädellä. Useaa tervehdittäessä aloitetaan oikealta ja muistetaan tervehtiä kaikki paikalla olijat.
• Jos ihmiset käyvät liian tuttavallisiksi ja olisi kiire eteenpäin, paras keino päästä tilanteesta on sanoa goodbye tai later
• Osoittamisen voi sormen sijaan tehdä huulia supistelemalla sen ihmisen suuntaan, ketä olisi osoittamassa. Ja jos haluaa kauempana olevan ihmisen huomion voi tehdä suhisevan shhh-äänen.
• Lupa kuvan ottamiseen tulee aina kysyä etukäteen
• Ruokaa ei ole kohteliasta haistaa ennen syömistä
• Nenän niistäminen ruokapöydässä ei myöskään kuulu hyviin pöytätapoihin (mikä voi olla haastavaa, kun ruoka on tulista)
• Nuoremmat antaa istumispaikkansa vanhemmille ja ottaa hatut ja aurinkolasit pois vanhempien seurassa
• Kengän tai jalan pohjalla jonkun osoitteleminen on törkeää, vältä siis jalkojen ristimistä ja jalkapohjien paljastelua
• Julkiset hellyyden osoitukset eivät ole yleisiä. Esim. käsikädessä kävely ei ole tavallista vastakkaisten sukupuolien kesken, mutta miehet voivat hyvin kävellä käsikädessä miesten kanssa ja naiset naisten kanssa ystävyyden osoituksena.
• Etiketti jonkun luona vierailuun menee suunnilleen näin: ensin tervehditään, sitten istutaan alas, sitten saadaan vettä ja sitä kuuluu ainakin hörpätä, sitten tervehditään taas ja sitten isäntä kysyy, että milläs asialla sitä ollaan, sitten kerrotaan asia (ja annetaan tuliainen jos sellaisen on mukaan ottanut, mikä on suositeltavaa, mutta ei pakollista), jonka jälkeen voikin sitten rupatella tuttavallisemmin
• Ja ei huolta, jos ulkomaalainen ei osaa kaikkia kulttuurietikettejä, häneen suhtaudutaan kuitenkin ymmärtävästi, kunhan asenne on avoin ja nöyrä

Save them young mission

Save them young mission -lastenkoti sijaitsee Betlehemissä, n. 10km kotoamme. Kuljen ensin jaetulla taksilla community 1: seen ja sieltä tro-trolla Betlehem Bridgelle, josta on n. puolen kilometrin kävelymatka perille lastenkotiin, joka erottuu hyvin ympäristöstään kirkkaan vaaleanpunaisine rakennuksineen. Lastenkodissa asuu 65 lasta, n. 1,5 vuotiaista 16-vuotiaisiin. Keskellä isoa rakennusta on kaksi luokkahuonetta ja molemmissa päädyissä on nukkumatilat, toinen pääty tytöille ja toinen pojille.

Lapsen koosta ja kehitystasosta on mahdoton sanoa lapsen ikää, sillä lastenkodin jopa yli kolme vuotiaat voivat näyttää pienemmiltä kuin meidän oma puolitoista vuotias. Lapset täällä ovat yleisestikin pienempiä kuin Suomessa, niin kuin synnytysosasto jutussa jo tuli esille, mutta yhtenä syynä pienikasvuisuuteen ja kehityshäiriöihin on alitavitsemus tai puutteellinen ravitsemus ennen lastenkotiin joutumista ja myös sen jälkeen.  Lastenkodin ruokalista ei ole kaikkien suositusten mukainen. Papusoppaa ja riisiä on useana päivänä viikossa, riisin kanssa on silloin tällöin pieni kokkare kanaa tai lihaa. Nursery-luokan opettajalla on usein jotain hedelmiä tai leipää mukana välipalaksi pienimmille lapsille. Lastenkoti saa silloin tällöin ruoka- ja tavaralahjoituksia ja vaatelähetyksiä paikallisilta kirkoilta ja hyväntekeväisyysjärjestöiltä.

Lapset tulevat lastenkotiin poliisin tai sosiaaliviranomaisten toimesta. He asuvat lastenkodissa siihen asti, kunnes muuttavat täysi-ikäisinä asumaan omilleen. Osa lapsista on orpoja osa vanhempiensa hylkäämiä. Usein vanhemmista ei ole mitään tietoa, jos lapsi on löydetty pienenä kadulta. Isommat lapset ovat mielellään ja avoimesti kertoneet taustastaan, kun olen sitä kysynyt ja ovat onnellisia siitä, että ovat päässeet asumaan lastenkotiin.

Lastenkodilla on kolme koululuokkaa. Nursery-luokka on pienimmille, ja siellä jo opetellaan aakkosia ja lyhyistä sanoja kirjoittamaan. Pienimmät lapset nukkuvat luokan lattialla päiväunet. Kinder garden 1 ja 2 ovat samassa isossa luokassa ja siellä isommat lapset opettelevat lukemaan ja laskemaan, ja oppivat luonnonilmiöitä ja ihmiselimistön saloja , joita minäkin pääsin jo yhtenä päivänä opettamaan kun opettaja tunsi itsensä huonovointiseksi. Kävin ensin opettajan opettaman aiheen loppuun eli opetin mistä ravinnosta ihminen saa energiaa, mistä vitamiineja ”suojelemaan taudeilta” ja mistä proteiinia elimistön kasvuun. Sitten opetin vähän eri aiheesta, mutta mikä osoittautui mielenkiintoiseksi aiheeksi, nimittäin; millaista on Suomessa.  

Uskonnon opetus kuuluu sekin lapsille, kerran viikossa kaikki lapset kokoontuvat isoon luokkaan opettajan pitämään raamattuopetustuokioon, lisäksi joka päivä pidetään jossain välissä rukous- ja ylistyshetki, jonka lapset itse vetävät. Musiikkitunnillakin lauletaan uskonnollisia lauluja ja tietenkin tanssitaan ja taputetaan ja hakataan pulpetteja, meteli on mielenkiintoinen kokemus.  

Lastenkodilla minun ei tarvitse missään välissä tuntea itseäni toimettomaksi tai turhaksi, sillä syliin on suorastaan tungos ja koko ajan joku vetää kädestä johonkin suuntaan. Välillä on hankala päättää mihin luokkaan menisi, kun kaikki haluaisivat omaansa. Oppituntien aikana kiertelen ja katselen mitä lapset tekevät ja neuvon jos joku ei pääse alkua pidemmälle. Nursery-luokassa  ollessani touhuan pienimpien kanssa ja myös tarkistan isompien tekemiä tehtäviä. Olen opettanut pienimmille lapsille muutaman suomalaisen lorun käsileikkien kera mm. Harakka, harakka huttua keittää ja hämä-hämä-häkki kiipes langalle. On hauskaa kun jotkut osaa jo sanoa selvällä suomenkielellä: ”antaa tuolle, antaa tuolle, antaa tuolle...”. Lapset ovat haltioissaan kun oppivat tekemään sormillaan hämä-hämä-häkin alkuvaikeuksien jälkeen ja esittelevät sitä innoissaan muille lapsille ja opettajalle. Perjantaina piirsin liidulla ruutuhyppelyruudukon luokan lattialle, tämä innosti erityisesti nursery-luokan opettajan hyppimään siinä innoissaan ja opettamaan sen myös lapsille.

Lastenkodilla on kolme opettajaa ja neljä ”mamia”. Opettajat käyvät lastenkodilla päivisin töissä, ”mamit” asuvat siellä lasten kanssa. Opettajana voi täällä olla kuka vain, siihen ei tarvita mitään tutkintoa ja se näkyy opettajien motivaatiossa työhönsä. Usein he vain istuvat pöytänsä takana ja nukkuvat pää pulpetissa samalla kun lapset juoksevat ympäri luokkaa. Välillä opettajat juoksevat oppilaiden perässä keppi kädessä, ruumiillinen kuritus on sallittua. Se onkin suuri ihmetyksen aihe, kun kerron, että Suomessa ruumiillinen kuritus on laitonta. Nursery-luokan iäkäs opettaja vaikuttaa eniten ”läsnäolevalta” henkilöltä lasten arjessa, huolehtien lasten välipalasta ja pitää myös lapsia sylissä. Häntä lapset kutsuvat myös ”mamiksi”. Yksi ”oikeista mameista” on yleisvartijan roolissa ja istuu luokkarakennuksen edessä välillä huutaen lapsille järjestystä pitääkseen. Toinen tekee ruokaa yhdessä isompien lasten kanssa, kolmas pesee pyykkiä, jota on todella paljon (Yhtenä päivänä olin häntä auttamassa, kaikki pyykki pestään täällä siis käsin) ja neljäs on siellä missä tarvitaan.  ”Mameilla” on paljon työtä ja lapsia on 65, joten ei heillä mitenkään ole aikaa olla länsä jokaiselle lapselle riittävästi, sen näkee lasten läheisyydenkaipuussa ja huomiohakuisuudessa, joka on siis valtava.  Minua lapset kutsuvat ”obroni mamiksi” eli valkoiseksi äidiksi.

Isommat lapset hoitavat pienempiä lapsia kuin suurperheessä konsanaan. Nuorimman lapsen 16-vuotias äiti on myös lastenkodissa, mutta hän käy muiden isompien lasten tavoin muualla koulussa päivisin. Lastenkodissa on muutamia kehitysvammaisia lapsia, joista osa käy myös muualla koulussa.

Mukava viikko kyllä ollut, lastenkotityö on aika lailla vastannut odotuksiani. Aikaisempi tutustuminen kouluihin ja katulapsityöhön toimivat hyvin valmentautumisena lastenkotityöhön. Minulla oli jo jonkinlainen käsitys siitä äänitasosta mikä vallitsee kun niin monta ghanalaista lasta on samassa tilassa. Positiivinen yllätys oli, että metelintaso tässä lastenkodissa ei ole koko ajan niin korkea, kuin mitä se joissakin kouluissa oli, ehkä se johtuu tiukasta kurista tai sitten olen jo äänitasoon tottumassa, koska eihän täällä ole öisinkään ihan hiljaista, aina kuuluu jotain ääntä jostain välillä kovempaa ja välillä hiljempaa.

Mielenkiinnolla jatkan töitä ensiviikolla.

Juoma puolesta

Ensin perus,  eli vesi. Sitä tulee hanasta, joka on kait periaatteessa juotavahkoa. Ruoan laittoon sitä on käytetty, kun on keitetty kunnolla ennen pastojen/riisien/jamssien lisäämistä. Sitten on puhdistettu vesi, eli pussivesi. Se on ollut meillä se perusjuoma. Sitä saa ihan kaikkialla ja se on edullisempaa kuin pullovesi, joka on sitten periaatteessa se kaikkein puhtain. Leeville juotettiin ensimmäinen kuukausi pullovettä, mutta kun emme ole vielä omiakaan vatsoja sekaisin saaneet, niin siirryimme sitten antamaan Leevillekin pussivettä ja hyvin on maha toiminut ainakin vielä. (Välihuomautuksena, että Leevi ja Laura ovat myös syöneet maitohappobakteereja koko ajan. Lisää voi lukea Minnan blogista http://ita-aasianvalloitus.blogspot.com/, jostain alkupään merkinnästä, jota en nyt jaksa kaivaa.)

Sitten mehuja saa myös, jokunen kioski löytyy, jossa hedelmistä puristetaan tuoretta menua. Muuten virvoitusjuomat kuten kokis tunnetaan yleisnimellä minerals. Niitä myös on tarjolla melkein missä vain,  yleensä tölkissä mutta myös pullossa. Myös makuja on melkein joka lähtöön, omaan suuhun maukkainta on ollut kookoksen makuinen mineraali.

Sitten on se ehket paras (minulle) uutuus täällä, eli malt(a). Se on alkoholitonta mallasjuomaa, johon on lisäilty usein vitamiineja ja joskus, tiedä miksi, laktoosia (jolloin nimen eteen laitetaan sana milk). Parhaiten sen kuvailee makeaksi kotikaljaksi, tosin se on tummempaa kuin suomalainen. Yllättävän hyvin se täällä helteessä maistuu, tosin tässäkin on vahvasti tämmöinen jakolinja, että toiset ei tykkää ollenkaan. Löytyy vaikka miltä merkiltä, mutta omaan suuhun on parhaiten maistuneet Guinnessin tekemä Malta ja Accran panimon tekemä Milk Malt. Paikallinen tapa on juoda tämä pillillä pullosta/tölkistä.

Paikallisten suuri aamuherkku on kaakao, tarkemmin vielä Milo-merkkinen kaakao (Nestlen merkki). Täällä oli pääuutislähetuksessä juttu siitä, miten euroopassa ei saa ghanalaista Miloa. Sieltä saa kyllä Keniassa tehtyä Miloa, mutta se ei kuulema ole lähellekkään yhtä hyvää. Yksi Hollannissa asuva ghanalainen oli saanut syytteetkin ghanalaisen Milon laittomasta maahantuonnista. Uutisen lopetti perheen äidin kommentti, että hän tuo mukanaan Ghanasta aina Miloa lapsilleen, koska he eivät kuulema muuta kaakaota suostu juomaan. No itse en suurta eroa normikaakaohon ole huomannut, hyvää kyllä on, mutta ei nyt niin erikoista.

Kun siirrymme sitten alkoholipitoisiin, niin selviää myös tölkkien suosio mineraalien yhteydessä. Ensinnäkin suurin osa supermarketeista on libanonilaisten omistuksessa, jolloin niissä ei myydä alkoholia vaan sitä saa helpoiten spoteista, joita sitten onkin joka kadun kulmassa useita. No spotista kun ostat mineraaleja tai olutta, niin pullo on panimon omaisuutta. Eli jos et juo juomaa paikan päällä, muista tämä mainita, niin maksat vähän ekstraa itse pullosta. Seuraavalla kerralla sitten tuot tyhjän pullon mukana, niin saat juoman mukaan pelkän nesteen hinnalla. Kierrätystä siis.

Suosituimpia tällä hetkellä tuntuvat olevan Star ja Club lagerit, joista ensin mainittu on Guinnessin tehtaalla Kumasissa pantu ja jälkimmäinen Accran panimon tuote. Molemmat ovat manioita lagereita, raikkaita kuten ilman alaan kuuluu. Myös Guinnessin Forein Extra Stout on suositttu, tosin kuulema ollut paljon suositumpi parikymmentä vuotta sitten. Tämä onkin sitten erikoisempi kokemus näin kolmenkymmenen asteen helteessä, kun nuo tummat oluet yhdistyy mielikuvissa herkemmin kylmempiin seutuihin. Olut on aika kallista suhteessa muuhun hinta tasoon, normi 6,25 desin pullo maksaa yleensä 3 cediä (1,20 €). Samalla rahalla voi saada edullisen lounaan chop barissa. 3,75 desin pullo on sitten mini ja on yleensä suhteessa ylihinnoiteltu, maksaen monesti melkein saman verran kuin normi.

Sitten paikallista tavaraa on  palmuviini, jota tosin ei enää saa kaupallisena valmisteena, vaan se pitää hommata kadunvarsimyyjiltä. Tehdään palmun mahlasta (eikä siis kookoksen mehusta, kuten itse luulin, kunnes minua valaistiin asiasta) käyttämällä. Palm tapper on palmuviinin tekijän nimike. Itse tuote on helpoiten kuvailtavissa simaksi. Jos tuotteen nimi on ntunkum, niin prosentteja ei ole liikaa ja maku on virkistävä, väkevämpi tavara tunnetaan nimellä doka (tästä lähdin tiedätte, että dokaamaan lähtiessä tulee suunnata tänne Ghanaan palmuviiniä litkimään). Pohjoisessa tehdään myös pito nimistä olutta, joka on hirssi pohjaista, mutta sitä en ole täällä etelässä vielä löytänyt.

Sitten, jos haluaa enemmän prosentteja, niin voi suunnistaa spottiin ja tilata paikallista pontikkaa eli akpeteshie:tä. Joka kylässä tehdään omansa ja Teman paikallinen tunnetaan nimellä KK (eli keikei) ja sitä on maustettu jollain mysteeriksi jääneillä yrteillä. Mukaan voi myös laittaa inkivääriä ja valkosipulia, ettei KK tuoksahda hengityksestä liikaa läpi. Eihän tätä nyt hyvän makuiseksi voi sanoa, mutta paljon pahempaakin se voisi olla. Annostelu määristä voisi sanoa, että pienin annos maksoi yhden cedin (40 senttiä) ja sillä sai desin tien toisella puolella olevassa Friends hotellissa. Tavaraa myydään myös kotiin kun tuo oman pullon.

Muita väkeviä ja viinejä myydään sitten erillisissä kioskeissa ja ne on suhteessa kalliita. Varsinkin väkevien mainonta on aika runsasta, kuten myös oluen, aina Irlannista tutulla “drink responsibly”-varoitustekstillä varustettuna. Paljon mainoksessa käytetään mielikuvia johtavista miehistä, jotka tekevät vaikeita ja vastuullisia päätöksiä, ja sitten ottavat lasin mitä juomaa nyt mainostetaankaan. “Come drink at the table of Men” ja “Feel like King” käyvät esimerkiksi sloganeista. Naisille taidetaan mainostaa lähinnä mineraaleja, ei ainakaan tule mieleen kuin yksi naisille suunnattu alkoholimainos (“Be a woman with attitude and a lady with a class”). Naiset ovat lähinnä mainoksissa miesten kaulassa ihailellen komeaa miestä lasi kädessä.

Alkoholismi on täällä piilossa oleva ongelma. Se ei näy yhtä selvästi katukuvassa kuin Suomessa kesällä, mutta alkoholia kuluu kuitenkin paljon. Esimerkiksi James Townissa Accrassa ongelma on paha, vaikuttaen osittain katulapsien suureen määrään. Itseasiassa koko alkoholin juominen on hiukan piilotettu juttu. Terasseja ei varsinaisesti ole, vaan spoteilla on ylensä aidattu ja katostettu tarjoilualue, jonne ei tieltä näy. Mutta spotteja on siis ihan kaikkialla ja alkoholia myös myydeen monesta kojusta erikseen. Eli ei alkoholi piilossa ole, mutta vähän kuitenkin syrjemmässä.

Tässä vaiheessa voisi kait olla hyvä paikka puhua muistakin laillisista päihteistä Ghanassa. Ensin Suomessa suosituin, eli kahvi. Sitä juodaan vähän ja tarjolla on vain pikakahvia. Temassa olen huomannut vain kaksi spottia, jotka mainitsee, että myös kahvia olisi tarjolla (oletan että Accrassa voisi olla ihan kahviloita, ja ainakin isoissa hoteilleissa varmaan kupillisen nenänsä eteen varmaan saa). Kahvivieroitus voisi siis olla paikallaan ennen matkaa tänne suunnalle. Olen itse ollut kahvi-illuusiossa, kun Arja on aamuisin keittänyt pannullisen kahvia kaasuliedellä (ystävät lähettävät/tuovat hänelle tänne suomalaista kahvia). Kahvipullaksi käy sugar bread, joka maistuu pullalta ilman kardemummaa. Myöskään teetä ei tunnuta juovan juurikaan, kontrastina vaikka Pohjois-Afrikan maihin, joissa kuumuudesta huolimatta teetä litkitään päivät pitkät. 

Muualla Länsi-Afrikassa suosittuja kola-pähkinöita ei täällä paljoa näe syotävän, mutta saa niitä torilta kun kysyy. Kolapähkinä sisältää kofeiinia, theobromidia ja theofylliiniä, eli samaa tavaraa kuin mitä loytyy kahvista, kaakaosta ja teestä. Vaikutuskin on siis samanlainen, eli miedosti piristävä. Maku sitten onkin erittain karvas, kuten on edella mainituissakin raakana. Eli ei tätä ilman totuttelua kyllä kehtaa syödä, pahaa on. Ja punaiseksi menee suu ja sylki. Niin tämä on sitten se kola osa siinä cocacolan nimessä, toinen osa tulee kokapensaanlehdistä joita siihen myös käytetään. Ennen kolapähkinät ovat olleet arvossaan, koska niiden katsottiin auttavan moniin vaivoihin (esim. lukemassani kirjassa tabun rikkomisen seurauksista selvisi syömällä kolapähkinöitä).

Myöskään tupakointi ei näy katukuvassa. Mainoksia ei ole, en ainakaan yhtään muista. Käytäntö on ilmeisesti, että, jos poltat, niin poltat siellä mistä tupakan ostit tai sitten kotonasi, mielellään sisällä, niin ettei kadulle näy. Maineellesi ei tee hyvää, jos käryytät kadulla tai muutenkaan ihmisten näkyvillä, niin tekee vain kiinalaiset tehdastyöntekijät (joita on muuten yllättävän paljon kiinalaisissa tehtaissa töissä, kun ovat halvempaa työvoimaa kuin ghanalaiset...). Jos siis röyhyttelet ja tulet Ghanaan niin harkitse lopettamista. Keuhkosikin kiittävät ja pysyt hyvän ihmisen maineessa.


Ps. Saimme taas netin toimimaan kotona, mutta ikävä kyllä Ollin läppäri on vieläkin sökö, niin uusia kuvia emme ole saaneet siirrettyä. Tässä jutussa pitäisi olla vesikappaleen kohdassa söpö kuva Leevistä juomassa pussivettä, mutta teknisistä ongelmista johtuen semmoinen nyt puuttuu. Mukana olevat kuvat ovat vanhoja, jotka juttuun sai liitettyä.

Uskonnosta Ghanassa

Uskonnolla on suuri merkitys päivittäiseen elämään Ghanassa ja uskonnot ovat sosiaalisen identiteetin ja arvojen perusta. 2000 vuonna tehdyn väestönlaskennan perusteella noin 69 % ghanalaisista on kristittyjä, noin 16 % muslimeja ja perinteisten uskontojen harjoittajia on noin 9 %. Karkeasti sanoen etelä Ghana on kristittyjen aluetta, kun taas pohjoisosissa islam on yleisin uskonto. Tosin tässäkin tapahtuu koko ajan muutosta, kun köyhästä pohjoisesta muutetaan rikkaamman elämän toivossa etelän kaupunkeihin. Tämä vaikuttaa myös alueiden tapaetiketteihin. Perinteisillä uskomuksilla on suuri rooli vielä kulttuuriin, vaikka niitä ei enää pääasiallisena uskonnontona usein enää harjoitetakkaan.

Kristinusko saapui nykyisen Ghanan alueelle portugalilaisten kauppiaiden mukana 1400-luvulla. Kristinuskon leviäminen oli kuitenkin hidasta ja se alkoi saada jalansijaa oikeastaan vasta 1800-luvulla kolonialismin myötä. 1960 luvullakin kristittyjä oli alle 40 %. Ghana on myös Länsi-Afrikan ainut valtio, jossa kristittyjen osuus on yli 50 %. Nykyisin Ghanassa toimii useita kristillisiä suuntauksia, kuten metodismi, katolilaisuus, anglikaanisuus, presbyteerisyys ja luterilaisuus. Ghanan kristillistenkirkkokuntien kattojärjestö on Ghana Christian Council. Merkittävä osa (yli 40 %) Ghanan terveydenhuollosta on jollain tavoin kristillisten järjestöjen organisoimaa, samoin kuin monilla kouluilla on linkki kristillisiin järjetöihin.

Islam on saapunut kristinuskon tapaan Ghanan alueelle kauppasuhteiden mukana. Osittain tästä syistä sen vaikutuspiiri myös rajoittuu pohjoiseen osaan, koska arabien kauppareitit Ghanan kullalle ja muille kauppatavaroille kulkivat pohjoisen alueilta Shahelin ja Saharan yli välimerelle ja lähi-itään.

Paikalliset perinteiset uskonnot ovat animistisia, joissa kaikilla elävillä ja elottomilla asioilla on henki. Henkien katsotaan olevan jumalan välikappaleita, jotka välittävät jumalan tahtoa ihmisille. Perinteiset poppamiehet/shamaanit/papit (emme oikein tiedä miksi heitä kutsua) puolestaan välittävät henkien tahdon ihmisille. Henkien ja poppamiesten katsotaan pyrkivän ohjaamaan ihmisiä siten, että he olisivat tasapainossa sekä ihmisyhteisön, että henkimaailman kanssa. Lisäksi henkimaailman kanssa ovat tekemisissä noidat, jotka tekevät pääasiassa pahaa, ja juju-miehet, jotka voi palkata ajamaan omaa etuaan, esim. raha tai rakkaus asioissa. Poppamiehiltä odotetaan parantavien yrttien ja aiheuttavien syiden lisäksi perimmäisen syyn selvittämistä, eli johtuuko tauti suojelushenkien tyytymättömyydestä vai noidan tai juju-miehen langettamasta pahasta hengestä. Henkiin uskovalle, tällä sairauden selityksen tasolla on varmasti voimakas psykologinen vaikutus. Myös esi-isiä kunnioitetaan, sillä heidän katsotaan toimivan välittäjinä fyysisen maailman ja henkimaailman välillä ja tarjoavan suojelusta suvulleen. Tämä näkyy esim. siinä, että maljan kohottamisen yhteydessä ensin kaadetaan hiukan juomaa maahan esi-isille.

Täällä Temassa kristinusko on näkyvin ja kuuluvin uskonto katukuvassa. Useilla liikeyrityksillä on raamatullinen nimi (vaikkapa Jeesuksen veri –parturi, Jeesus pelastaa-ravintola), taksien ja tro-troiden takalaseissa on usein raamatun lauseita tai kohtia ja ympäriltä kuuluu niin gospelmusiikkia kuin pastoreiden nauhoitettuja saarnoja. Sunnuntaina messut kuuluvat kauas ja usein lauantaina on myös koko yön messuja, jotka myös kuuluvat ympäröivään yhteisöön. Yksi selkeä piirre on myös kirkontapahtumien mainostaminen. Kirkkokuntia on vaikka kuinka ja niitä mainostetaan näyttävästi. Kirkot ovatkin yksi näkyvimmistä mainostamisen kohteita maassa, jossa melkein joka puussakin tököttää jokin kyltti mainostamassa jotakin. Ja isoja kirkon tapahtumia mainostetaan isosti. Täällä tunnettu pastori, esim. ghanalainen Mensah Otabil tai nigerialainen Chris, saa paikalle jalkapallostadiollisen porukkaa. Ja osa pastoreista myös tienaa sievästi ja monen kirkon huhutaankin olevan perustettu rahankeruu tarkoituksessa (esim. luterilaisessakin kirkossa on kaksi kolehtia, useimmissa karismaattisemmissa kolme tai neljä. Tosin paikallinen neuvo on, että vain yhteen laitetaan oikeasti rahaa ja muihin ollaan vain laittavinaan). Esim. Deson vieressä on useammankin pastorin isoja omakotitaloja. Suomesta tulevalle jo pelkkä kirkkojen määrä on häkellyttävä samoin kuin niiden mainostaminen isosti. Mainokset keskittyvät kirkon tapahtumien karismaattiseen ja kokemukselliseen puoleen, ihmeitä unohtamatta. (Semmoinen knoppitieto löytyi, että Länsi-Afrikassa on noin 270 profeettaa. Tosin samassa yhteydessä ei ollut profeetan määritelmää, eli ihan selväksi ei jäänyt millä perusteella tähän lukuun oli päästy.)

Islam ei ole niin näkyvä kuin kristinusko täällä Temassa. Meidän yhteisössä on moskeija ja jos oikeaan aikaan herää yöllä, niin rukouskutsunkin kuulee juuri ja juuri (päivällä elämän meno peittää kutsun alleen). Muuten islam ei tosiaan Temassa näy, mutta esim. Cape Coastin lähellä oli jo enemmän moskeijoita, osa isoja kuten kirkot täällä. Yksi näkyvä uskonto täällä Teman ja Accran alueella on mormonit, jotka ovat rakentaneet tänne useita isoja kirkkoja, kaikki samalla kaavalla, kuten myös muualle päin maata (Accran pääkirkko on iso ja ihan keskeisellä paikalla). Heistä varoiteltiin luterilaisen kirkon yhdessä saarnassa, eli ilmeisen aktiivisia ovat. Temassa eivät myöskään perinteiset uskonnot juuri näy katukuvassa, verrattuna esim. Accraan jossa on juju-miesten mainoksia melkein yhtä tiheään kuin kirkkojen mainoksia. Mutta ihmisten elämässä ne näyttelevät vielä roolia uskomuksina, vähän kuin horoskoopit ja vastaavat meillä Suomessa. Eli kristitty tai muslimi ghanalainen voi myös uskoa joidenkin elämän alueiden tapahtumien pohjautuvan näihin perinteisiin uskomuksiin. Ennen kaikkea kaikki paha mitä perheelle tai itselle tapahtuu katsotaan usein johtuvan jonkun kateellisen langettamasta jujusta. Tähän sitten apua haetaan jujumiehen vastajujulla tai suojelevillä amuleteilla. Kuten sanoin, tämä ei niinkään näy arjessa, vaan enemmän harvinaisempien vastoinkäymisten yhteydessä.

Usko esi-isien kykyyn vaikuttaa henkimaailman kautta näkyy varmaankin parhaiten hautajaisissa, joita vietetään todella ylenpalttisesti. Mitä vanhempi henkilö, sitä isommat kemut. Normaalit hautajaiset kestävät kolme päivää, tärkeämmät sitten pidempään. Ja hautajaisissa sitten kaadellaan alkoholia maahan esi-isille nautittavaksi. Idässä näkyi myös isoille päälliköille perustettuja alttarin kaltaisia hautoja. Ajatus menee kutakuinkin sitä rataa, että mitä hauskempaa hautajaisissa on, sitä parempi elämä kuolleella on tuonpuoleisessa. Hautajaisia emme tosin ole vielä päässeet kokemaan kuin etäältä; joka viikonloppu hautajaisvieraita näkyy ympäri kyliä ja toreja. Hautajaisiin puetaan yleensä musta-punainen tai musta-valkoinen vähän heimosta riippuen, jos kuollut on yli 70 vuotias ja sitten ruskea-mustaa, jos on nuorempi. Jos kuollut on merkkimies/nainen, esim. isopäällikkö, niin hautajaisiin voidaan teetättää vartavasten kangas esim. kuolleen kasvokuvalla varustettuna.

Kokonaisuudessaan uskonnollisuus on siis paljon Suomea näkyvämpi osa jokapäiväistä arkea Ghanassa. Useimmiten kysymys ei esim. kuulu, että ”käytkö kirkossa?” vaan että ”missä kirkossa käyt?”. Samalla kuitenkin vieroksumista aiheuttaa uskonmenojen kaupallisuuden tuntu ja kokemuksilla ja ihmeillä mainostaminen. Pohdittavaa siis varmaan riittää vielä Suomeen palattuakin. Mutta jos pitäisi itse trotron takaikkunaan teksti valita, niin se olisi varmaan ”Judge Not”, koska trotrot ovat tunnettuja muita kuskeja ärsyttävästä ajotavastaan.

Historiaa ja kotoisaa tunnelmaa

Hyviä kuulumisia, Laura aloittaa maanantaina työt Save them young mission –orpokodissa. Orpokoti sijaitsee Betlehemissä, noin 10 km meidän majapaikastamme. Siitä varmasti lisää sitten kun on muutama päivä töitä takana. 

Laura: Oli oikeastaan ihan hyvä, että klinikkatyö ei onnistunutkaan, sillä nyt  pääsen kokeilemaan orpokotityötä, mistä olen haaveillut pitkään ja mihin koko vapaaehtoistyöhaaveeni on perustunut. Ihmiset kuvittelevat aina, että jos on sairaanhoitaja, niin haluaa mennä aina töihin sairaalaan tai klinikoille ja siksi tarjoavat ensin juuri sellaisia paikkoja työkohteiksi, mutta onneksi nyt tuli myös tälläinen uusi mahdollisuus.  Katsotaan, voihan olla, että orpokodissakin löydetään minulle jokin sairaanhoidollinen tehtävä.  Minä toivon kuitenkin pääseväni osallistumaan ihan lasten päivittäiseen perushoitoon, huolenpitoon ja  välittämiseen ja olemaan kaikkein pienimpien kanssa leikkien ja lueskellen, sillä välin kun vähän isommat ovat koko päivän luokkahuoneessa aloittelemassa lukemaanopiskelua ja laskemista.

Mutta ettemme mene asioiden edelle, niin kuulumisia tältä viikonloppulta, jolloin suunnistimme Accraan tarkastamaan kansallismuseota, jossa on esillä Ghanan historiaa ja kulttuuria, sekä Accran ostoskeskusta, jossa on esillä Ghanan nopea siirtyminen kulutusyhteiskuntaan.

Kansallismuseota voimme suositella. Kohtuullisen pienessä museossa on tiivistyneenä paljon siitä Ghanasta, mitä olemme reissun aikana nähneet. Etnologinen puoli on hallitseva, esitellen monia ghanalaisen elämän puolia, kuten kentekankaan tekoa, soittimia ja pohjoisen paimentolaisten olohuoneen kalustoa. Mutta myös arkeologinen puoli oli kiinnostava. Erityisesti erimuotoiset Ashantien käyttämät painot kullan punnitsemiseen olivat hienoja, samoin kuin puuesineet, kuten päälliköiden tuolit ja sauvat. Erikoisia ovat myös vallan symboleina toimineet miekat, joilla ei muotonsa puolesta ole kuin seremoniallinen merkitys; tappeluun niistä ei olisi. Katselmuksen laajuus ulottui varhaisimmista löydetystä ruukunpalasista varhaisiin kuningaskuntiin, sieltä orjakauppaan ja lopulta nykyghanaan, joka esittäytyi taidenäyttelyn muodossa.

Museokäynnin jälkeen suunnistimme  Fan Icen voimalla kohti Accran ostoskeskusta, joka on maan suurin. Sieltä löytyy kaikki mitä kulutusyhteikunnan kasvatti voisi ikinä haluta. Paitsi musiikkia, eli vieläkään ei löytynyt alkuperäisiä cd:tä. Eikä Lauralle vaatteita. Mutta kaikkea muuta, mitä me emme olleet ostamassa löytyi. Niin ja hyvää kiinalaista oli myös, varsinkin nuudelikeitto oli herkullinen. Jännä huomio on, että Temassa tai Accrasakaan ei valkoihoisia juurikaan näe, mutta Accra Mall:lle heitä on keskittynyt suuri määrä. Myös oman auton käyttö tuntui olevan suosiossa ja jatkuva ruuhka ostoskeskuksen edessä taattu. Esim. Temassa ostoskeskuskulttuuri ei ole vielä yhtä voimissaan, vaan meidän ainoalla käynnillä siellä oli meidän lisäksi noin 10 asiakasta. Ostoskeskuksista on kyllä tulossa kansainvälisyyden satamia, koska kaikkialla ne tuntuvat enemmän tai vähemmän samalta. Eli tänne voi tulla koti-ikävää potemaan ja syömään roskaruokaa (erikoinen fakta on muuten se, ettei Ghanassa ole yhtään McDonaldsia, eli BigMaciä täältä ei saa). Ostoskeskuksen edestä muuten täyttyi trotro nopeiten tämän reissun aikana, kun porukka rynni sisälle ja osa jäi ruikuttamaan paikkojen täytyttyä pysäkille.

Mutta ei sen ihmeempiä, tärkeimpänä, että ensi viikolla alkaa Lauralla uudet hommat. Eli innolla huomiseen.

Uusi viikko

Netti ei vielakaan toimi, joten pikaiset paivitykset nettikahvilasta. Pahoittelen aluksi, etta edellisissa paivityksissa taisi olla tukku kirjoitusvirheita ja muita ongelmia, mutta koska olen aarimmaisen hitaalla koneella en niita nyt voi korjata. Korjaamme ne kun netti toimii taas kotosalla. Mutta ne kuulumiset: olemme viela Temassa, kavimme tanaan tutustumassa Bethlehem nimisessa kylassa olevaan orpokotiin, jonne Laura menee harjoitteluun, jos se sopii paikan johtajalle (tapasimme apulaispomon, jolle asia oli ok). Olli hoitaa Leevia ja auttaa Desolla. Katsotaan onnistuuko tama suunnitelma, vai muutetaanko kuvioita viela uudemman kerran.

Denu ja Keta

Lähdimme siis perjantaina Denuun, jonne oli alun perin tarkoitus mennä melkein koko täksi kolmeksi kuukaudeksi töihin Finlandia-klinikalle. Denu on pieni kaupunki itä Ghanassa Volta-läänissä. Parhaiten saapumisen paikalle huomaa siitä, että hyvä kuntoinen tie vaihtuu kaupungin keskusriteyksen kohdalla pöllyäväksi hiekkatieksi.

Denussa tiivistyy Ghanan nopeaa muutosta kohti länsimaisia arvoja. Kylillä näkee niin pelkkään yläosattomia hameeseen pukeutuneita mummoja kuin älypuhelimeen puhuvia nuoriakin länsimaisissa vaatteissa. Varsinkin hiukan keskustan ulkopuolella useimmat talot ovat perinteisistä savitiilistä tehtyjä ja aidat ja säilytystilat palmunoksista punottuja. Tietyllä tavalla tunnelma ei niin paljoa eronnut Temasta, mutta kontrasti Accraan tai Lomeen on selkeämpi. Markkinapäivänä kylä herää eloon ja ei voi kuin ihmetellä mistä kaikki ne ihmiset sinne torille ilmestyvät. Tarjolla on kaikkea mitä kuvitellä voi, kekseistä ja karkeistä koiranpentuihin.

Tulimme Denuun tänä viikonloppuna, koska meidän piti uusia leimamme passissa menemällä Togon puolelle, josta kirjoitetaan toisessa blogimerkinnässä, ja koska meidän oli tarkoitus aloittaa tutustuminen Finlandia-klinikkaan maanantaina. Perjantaina tapasimme Maijan, joka oli tullut Denuun aikaisemmin sillä viikolla, ja hänen avustuksellaan tutustuimme kylään ja sen rantaan. Lauantaina kävimme siis Togossa ja sunnuntaina suuntasimme Ketaan.

Keta on alueen historiallinen keskus, joka sijaitsee Atlantinvaltameren ja Keta-laguunin välissä kohoavalla hiekkasärkällä. Keta tunnetaankin hienosta rannastaan ja laguunin monipuolisesta lintuvalikoimasta. Tosin sijainnilla on huonotkin puolensa. Nykyään kylä on puoliksi hylätty, koska meri on viime vuosikymmeninä tuhonnut vuoroin itse kylää tai sinne johtavia teitä. Tunnelma onkin hiukan outo, kun joka toinen talo on hylätty. Ranta oli kyllä hieno ja täällä voisi majoittua palmunlehtimajoissa rannalla (kunhan vielä rannalle istutetut palmut kasvavat muutaman vuoden, niin niiden väliin saa riippumatonkin roikkumaan, jolloin paratiisiranta tunnelma on varmasti kohdillaan). Mutta itse laguuni oli pettymys, paljon mainostettuja lintuparvia ei näkynyt missään. Kalastajien seuraaminen oli ihan mielenkiintoista, mutta kokonaisuudessaan kylästä jäi vähän valju vaikutelma.

Maanantaina sitten kävimme aamusta tutustumassa Maijan harjoittelupaikkaan, eli Denun koulun erityisluokkaan. Luokassa on lievästi tai keskivaikeasti kehitysvammaisia lapsia. Vammat voivat olla fyysisiä, henkisiä tai molempia. Koulussa tarjotaan sekä akateemista, että käytännön koulutusta. Tavoitteena on, että kaikki oppivat elämisen perusasiat, kuten syömisen, vessassa käynnin, peseytymisen jne. Lisäksi on tavoitteena tunnistaa lapsen vahvuuksia ja joko valmistaa heidät osallistumaan normaaliin akateemiseen koulutukseen tavallisessa koulussa tai opettaa heille ammatti, jota he voisivat sitten harjoittaa koulusta valmistumisen jälkeen.

Koulun tilat on kunnostettu lahjoitusvaroin, mutta toiminta pyörii valtion avustamana. Tällä hetkellä käytössä on kaksi luokkahuonetta ja käsityötila. Oppilaita on tällä hetkellä noin 25, joka alkaa olla nykyisiin tiloihin maksimi. Enemmänkin oppilaita haluttaisiin varsinkin syrjäisemmistä kylistä, mutta silloin tarvittaisiin joko koululle oma auto, jolla lapset hakea tai tilat majoittaa osa lapsista koululle. Myös oppimateriaalista, leluista, kynistä, väreistä jne. on hiukan puutetta. Tarkoituksena olisi myös antaa monipuolisempaa ammatillista koulutusta, tällä hetkellä opettajat osaavat opettaa lähinnä ompeluun liittyviä ammattitaitoja.

Mutta tähän menkin pääsimme mukaan, kun Laura ja Maija harjoittelivat kuin perinteistä kente-kangasta tehdään kangaspuilla. Osa oppilaista teki myös ompelijoilta yli jääneistä kangaspalasista ja riisipussin seinistä mattoja, joihin jalat voi pyyhkiä ennen nukkumaan menoa.

Luokassa oli todella mukava tunnelma. Kontrasti oli aika suuri, kun tavalliset luokat harjoittelivat piiskauhan vauhdittamina keskipihalla marssimista keskiviikon itsenäisyys päivän paraatia varten ja erityisluokalla pistettiin päivän päätteksi tanssiksi. Lapset tuntuivat nauttivat koulussa olosta ja tekivät käsitöitä ahkerasti (maanantai on käsityöpäivä). Fyysisitä rajoituksista huolimatta oppilaat olivat innokkaita ja kyvykkäitä, esim. sormeton poika teki mattoja vaivattoman näköisesti käyttäen lusikkaa apunaan ja (ilmeisesti selkärankatuberkuloosin takia) kävelykyvytön poika osallistui päivän päättäneeseen tanssi tuokioon innokkaasti muiden mukana.

Päivä jatkui meidän osalta koulun päätyttyä odottelulla, jota menimme tekemään paikallisen kirjastoon, jossa meillä olikin kiinnostava juttutuokio kirjastonhoitajan kanssa. Hän oli kiinnostunut Suomesta ja suomalaisista tavoista ja kertoi vuorostaan innokkaasti Ghanasta ja erityisesti Volta-alueen tapakulttuurista ja erikoisuuksista.

Tarkoituksenamme oli siis mennä maanantaina tohtori Paulin luokse asumaan ja sitten tiistaina Laura olisi aloittanut työt Finlandia-klinikalla. Jo aikaisemmin tohtori Paulin kiinni saaminen on ollut haasteellista ja sellaiseksi se osoittautui nytkin. Kun emme olleet saaneet häntä kiinni neljään mennessä iltapäivällä, päätimme lähtetä takaisin Temaan, josta nyt siis myös tätä kirjoitan. Eli emme vieläkään ole Finlandia-klinikalla käyneet, vaikka se alunperin oli tarkoitus olla meidän täällä olon pääsyy. No suunnitelmat muuttuvat ja nyt meidän on aika alkaa miettiä mitä teemme loppuajallamme täällä.

Ps. Tamakin on edelleen viime viikonlopusta ja kuten aikaisemmin mainittu, niin Ollin pikkuläppäri on ilmeisesti hajonnut, niin emme ole vielä varmoja saammeko enää kuvia blogiin, kun muistikorttimme ei oikein tunnu kommunikoivan tämän Arjan läppärin kanssa. Eli jos kuvia ei tule, niin se ei kokonaan johdu meidän laiskuudestamme...

Togo

Lauantaina suuntasimme Togon puolelle saamaan uudet leimat passeihimme. Vaikka meillä on Kööpenhaminasta hommatut 3 kuukauden viisumit, niin lentokentällä saa passiin vain 60 päivän leiman. Oleskelu aikaa voi pidentää Accrassa tai Kumasissa imigrationissa vierailemassa tai poistumalla maasta ja tulemalla takaisin, jos on hommannut alunperin multiple entry viisumin (yleensä tämä tunnetaan viisumireissuna, mutta tässä tapauksessa oikeampi termi taitaisi olla leimareissu). Me valitsimme siis jälkimmäisen vaihtoehdon ja teimme päivä reissun Togon pääkaupunkiin Lomeen, joka on ihan Ghanan rajan tuntumassa. Togon viisumi maksaa 10 000 CFA:ta, eli vähän alle 20 euroa, eli suunnilleen saman verran kuin uuden leiman saaminen Accrassa tai Kumasissa.

Olimme vaihtaneet CFA:ta jo Temassa, mikä osoittautui ihan hyväksi vaihtoehdoksi. Rajalla homman olisi kyllä saanut myös tehtyä, mutta huijaamisen riski olisi suurempi, kun vaihtajaa löytyy vähän joka lähtöön. Muutenkin raja on aika kaoottinen, joten suurien rahasummien pyörittely ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Itse Togon viisumin saaminen oli simppeli homma, rajalla saatiin postimerkin kokoinen viisumilappu passiin ja noin 10 leimaa ja pari allekirjoitusta päälle.

Togon puolella suuntasimme heti meidän perheen ensimmäiseen Madventures (www.madventures.tv) nähtävyyteen, eli Lomen fetissitorille. Ikävä kyllä paikka oli aikamoinen pettymys, se oli pelkästään turisteille ja kallis, taas on tv huijannut hienoilla kuvakulmillaan ja mielenkiintoisilla juontajilla. 3000 CFA:n pääsymaksy ja, neuvottelujen jälkeen, 1000 CFA:n arvoinen valokuvauslupa eivät olisi olleet opaskierroksen arvoisia, ellei opas olisi ollut sama kuin madventuresin Länsi-Afrikka jaksossa, jolloin sai edes fanikokemuksen kaupan päälle.  Fetissit ovat siis palvonnan kohteena olevia eläinten pääkalloja ja nahkoja, mitkä kuuluvat perinteiseen kansanuskontoon voodoohon, mitä  Togon puolella ja pienissä kylissä Ghanankin puolella, mutta erityisesti Beninissä yhä harjoitetaan. Fetissitori vastaa käytännössä voodoo apteekkia. Kun asiakas tulee torille, hän vierailee ensin voodoopapin luona kertomassa hänelle ongelmastaan. Pappi kertoo tälle parannuskeinon ongelmaan ja antaa reseptin hankittavista eläintenosista. Asiakas noutaa tarvikkeet fetissitorilta ja vie ne papille, joka tekee niistä yleensä jauheen. Jauhetta voidaan käyttää monella tavalla esim. nauttimalla viinaan sekoitettuna tai törkkimällä ihon alle pienistä haavoista.

 Opastettuun kierrokseen kuului muutamien esineiden käytön kertominen, esim. salamaniskemistä kivistä tehty ketju kuulema auttaa reumaan ja käärmeen selkänikamista ja piikkisian piikeistä saa viinaan sekoitettuna avun astmaan. Kierros  jatkui voodoopapin luona vierailulla, jossa esiteltiin erilaisia hyvää onnea tuovia amulettejä mm. matkustamiseen ja rakkauselämään, jotka kaikki toki olivat myytävänä esityksen jälkeen. Sitten oli vuorossa valokuvaus ja kysely mahdollisuus. Olli kysyi hoitokeinoa alkoholismiin, mutta ikävä kyllä tämä ei ollut reuman tai astman kaltainen tauti, johon olisi löytynyt kaikille sopivat eläinten osat, vaan hoito olisi vaatinut asian kanssa voodoopapin luona vierailun, johon ei nyt rahojen vähyyden vuoksi lähdetty. (Tässä vaiheessa pitäisi varmaan mainita, että eläinten osien syöminen lääkkeeksi ei ole tuntematon ilmiö Suomessa, jokainen tietänee mihin poronsarvijauhetta käytetään. Ja toinen aiheeseen liittyvä huomio on, että homma perustuu lumevaikutukseen, jossa mieli saa kehon parantamaan itsensä, koska keho ja mieli ovat yhtä ja mielen muutos saa muutoksen aikaan kehossa. Eli voodoopapin vakuuttava show ja mielikuvituksellisien eläintenosien käyttö hoitoihin vahvistavat tätä lumevaikutusta.)

Fetissitorilla vierailua emme voi suositella, koska paikka oli pelkästään turisteille, kokemus ei ole pääsymaksun arvoinen ja koska torilla on uhanalaisia eläimiä. Eli menemällä torille tukee uhanalaisteneläinten metsästystä, vaikka opas kertookin eläinten kohdanneen luonnollisen kuoleman.  Ottakaa opiksenne meidän virheestä ja jättäkää tämä nähtävyys väliin.

Sitten vierailimme village artisanalissa, jota puolestaan voi suositella. Paikka vastaa Accran Art Centteriä, mutta tarjoaa paljon mielyttävämmän vierailu kokemuksen. Paikalla näkee siis kun käsityöläiset tekevät työtään ja sieltä voi ostaa heidän tuotteitaan. Accran art centteriin verrattuna paikka on pienempi ja tavaraa ei tyrkytetty vaan katsella sai kohtuulisen rauhassa. Myös hinnat olivat edullisemmat. Paikka on tunnettu nahkasandaaleista, mutta meidän mukaamme ei semmoisia tarttunut, vaikka muuta tuomista ostettua tulikin.

Sitten suuntasimme syömään. Togolainen keittiö tunnetaan ghanalaista maukkaanpana, monet Ghanan suosikkikokit ovat togolaisia. Yhden kokemuksen perusteella tähän voi yhtyä, ruoka oli reissun parhaimistoa ja tunnelma oli mukava.

Lomen reissu loppui rajalle, jossa pystyi vielä toteamaan maiden tuloeroja. Togon rajapaikka on lautamaja, kun taas Ghanan vastaava on ilmastoitu kaksikerroksinen modernirakennus. Muutenkin tunnelma oli Togon puolella yllättäen vielä Ghanaa rennompi. Kadut olivat täynnä moottoripyöriä, joiden kyydissä olijoilla ei toki kellään kypärää ollut. Kaupunki oli kauniinpi kuin yksikään Ghanassa tähän mennessä, varsinkin rantabulevardilla oli tähän iso vaikutus. Positiivinen mielikuva jäi Lomesta ja Togosta, mutta ranskankieli olisi kyllä suotavaa olla edes kohtuullisesti hallussa, niin paikasta saisi enemmän irti. Kannattaa siis vierailla Lomessa, kunhan vain jättää fetissitori väliin.

Ps. viime viikon puolella mennaan vielakin, eli viime viikon lauantain tapahtumista puhuu tama, ja kuvat sitten joskus...

Street Children Empowerment Foundation

Koska nyt jouduimme jäämään Temaan vielä viikoksi, päätimme käydä tutustumassa Accrassa toimivaan Street Children Empowerment Foundationiin (SCEF). Tätä visiittiä oli meille suositeltu sekä ystäviltä Suomessa, että täällä Ghanassa, joten odotukset tätä non goverment organisationia (NGO) kohtaan olivat korkealla.

SCEF toimii Accran vanhassasatamassa James Townissa, joka on myös kaupungin köyhintä aluetta. Järjestö on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton.  Järjestön on perustanut Paul, josta piti tulla pankkialan tekijä, ennen kuin hän valitsikin Ghanassa pakollisen vuoden yhteiskuntapalveluksen suorituspaikaksi Street Academy nimisen organisaation. Vuoden aikana hän teki yhdessä Petteri kanssa tutkimuksen katulasten koulussa käynnistä. Tutkimus paljasti, että katulapsilla oli suuria ongelmia koulussa pysymisen kanssa.

Paul ja Petteri päättivät perustaa SCEF:n auttaakseen lapsia pysymään koulussa. Toiminnan perusta on rahoittaa lapsien koulussa käyntiä ja monitoroida, että lapset käyvät koulua ja miten he siellä pärjäävät. Tämän lisäksi SCEF pitää aamuisin ja iltapäivisin erillaisia kerhoja, kuten taide-, urheilu- ja lukukerhoja. Heillä on noin 160 lasta varsinaisessa ohjelmassaan, mutta he järjestävät myös isompia tapahtumia koko yhteisölle. Työntekijöistä suurinosa on vapaaehtoisia.

Järjestö jakaa katulapset kolmeen kategoriaan: 1) lapsiin joilla on huoltaja, mutta jotka joutuvat olemaan kadulla töissä, eivätkä koulussa, 2) kadulla asuviin lapsiin ja 3) katulapsien lapsiin (eli toisen sukupolven katulapsiin). Accrassa on yhden arvion mukaan 60 000 katulasta, lisää löytyy Kumasista, joka on Ghanana toinen suuri kaupungki. Kaupunkeihin tullaa paremman elämän toivossa. Kadulla myymässä olevia lapsia on ympäri Ghanaa, ei vain isoitta kaupungeissa. Ongelman ydin, on että valtion kouluissa ”ilmainen” koulutus maksaa noin 650 cedia vuodessa. Lukukausimaksua ei ole, mutta kaikesta pienestä pitää maksaa, kuten olemme kertoneet jo aikaisemmin sairaalan toiminnasta. Koulussa tämä tarkoittaa koulupukua, tenttimaksuja, materiaalimaksuja jne. Jos perheellä ei tahdo olla rahaa ruokaan, niin myöskään näihin kuluihin ei rahaa riitä, saati sitten jos lapsella ei ole aikuista huoltajaa. Usein lapset ovatkin siis kaduilla myymässä ”pure wateria” tai vastaavia pikku tuotteita, usein vaarallisesti vilkailla teillä liikenteen seassa (tunnetaan termillä hawking), eivätkä koulussa oppimassa.

Meidän SCEF:in toimintaan tutustumispäivä alkoi hiukan myöhässä ja kun tämä yhdistettiin Accran ruuhkiin tulimme James Townin majakalle vasta aamupäivän kerhon päätyttyä, mutta sopivasti osallistuaksemme Isacin kanssa päivän monitorointi kierrokseen eri kouluille. Isac on itsekin James Townin kasvatteja ja halusi tehdä jotain auttaakseen yhteisöään ja tavattuaan Paulin hän päätti liittyä SCEF:n tiimiin. Kävimmekin kahdella hänen vanhalla koulullaan. Päivän aikana Isac kävi viemässä kahdelle oppilaalle lisää koulutarvikkeita ja kirjoja sekä maksamassa tenttimaksuja kahdella koululla. Kierros loppui noin puolen päivän aikaan, kun oli aika palata toimistolle lounaalle ja valmistelemaan iltapäivän lukukerhoa. Suurin osa kahdeksasta vapaaehtoisesta oli sairaana, paikalla oli vain yksi suomalainen ja yksi saksalainen vapaaehtoinen sekä kolme vierailemassa olevaa mormonikirkon edustajaa SCEF:n henkilökunnan lisäksi. Pieni toimisto oli siis kohtuullisen rauhallinen normi päivään verrattuna.

SCEF pitää koulussa käyville katulapsille lukukerhoa, koska osa koulua käyvistäkään lapsista ei opi lukemaan kunnolla vaikka kävisivätkin koulun loppuun. Lukukerhoa pidettiin läheisen koulun tiloissa, jossa noin 1000 lasta käy koulua 60 hengen luokissa. Melu oli sanoin kuvaamaton. Lasten puheesta ei saanut mitään selvää ja voin vain olettaa että heillä oli samanlaisia ongelmia opettajan puheen kuulemisesta. Leevi oli liiankin suuri nähtävyys paikan lapsille, joista jokaisen piti saada koskettaa Leeviä. Useimmat eivät varmaan olleet nähneet pientä valkoihoista lasta aikaisemmin. Laura meni auttamaan yhden lukupiirin pitoa, piirejä oli yhteensä kuusi. Ollin ja Leevin oli tarkoitus auttaa toisen pitämistä, mutta Leevi ei viihtynyt ja luokkaan tunki kokoajan päitä ihmettelemään Leeviä. Leevi ja Olli viettivätkin ajan koulun keskipihalla käppäilemässä.

Laura osallistui siis englanninkielen opetukseen mm. kehoittamalla kutakin lasta vuoronperään lukemaan ääneen tehtäväksi saamansa Elefantti-monisteen neljä lausetta. Kun lauseet oli luettu onnistuneesti saivat lapset värittää lauseiden kohdalla olevat Elefanttikuvat. Tunnin lopuksi kukin lapsi sai valita itselleen kirjan luettavaksi ja seuraavalla kerralla palautettavaksi. Lopuksi lapset saivat  palkinnoksi hyvästä käytöksestä keksejä ja uudet pyyhekumit.

Lapset tuntuivat nauttivan lukukerhosta, jossa palkintoja käytettiin positiiviseen kannustamiseen raipan sijasta, jonka käyttöä saikin sitten todistaa koulun pihalla, jossa vanhemmat oppilaat piiskasivat nuorempia ja vanhtimestari kaikkia tasapuolisesti (johtui osittain meidän aiheuttamasta kohusta, mikä jäi harmittamaan). Myös jututtamamme suomalainen vapaaehtoinen Henna kertoi viihtyneensä SCEF:n toiminnassa ja vapaehtoikuvio näyttää toimivan hyvin.

SCEF:n rahoitus tulee pääosin yksityisiltä lahjoittajilta. Järjestöllä on kummitoimintaa ja vielä toteutumaton tavoite on löytää kaikille järjetön katulapsille kummivanhempi. Kummivanhemmista noin 30 prosenttia on ghanalaisia ja osuus on kasvussa. Yhdysvaltojen mormonikirkko lahjoittaa paljon kirjoja ja koulutarvikkeita. SCEF:lle on haussa myös sekä Ghanan että Suomen viranomaisilta tukea. Vapaaehtoisia myös otetaan koko ajan vastaan, tällä hetkellä heitä tulee Metropolian ja DIAKin kautta sekä saksasta, mutta ilmeisesti myös itsenäinen vapaaehtoiset ovat tervetulleita. Käy tutustumassa järjestöön tarkemmin osoitteessa  https://www.facebook.com/#!/StreetChildrenEmpowermentFoundation?fref=ts

Ps. tama on siis parin viikon takaisia tapahtumia, joita nyt nettikahvilasta latailen. Kuvat tulee sitten joskus kun taas toimii kodin netti.

Katkos paivityksissa

Teknisia ongelmia on meidan internetissa ja tietokoneissa. Arjan nettitikku ei toimi ja Ollin pikkulappari sanoi sopimuksen irti. Nyt lisaksi taalla nettikahvilassa kone ei loyda muistitikulle tallennettuja paivityksia, joten niiden lisaaminen ei onnistu... Siksi ei ole nyt tullut paivityksia eika taida tulla ennen kuin saamme asian korjattua.

Kuulumiset silti nopeasti. Kavimme viime viikolla tutustumassa SCEF:iin, perjantaina menimme Denuun, lauantaina kavimme Togossa saamassa uudet leimat passiin, sunnuntaina kavimme Ketassa ja maanantaina palasimme Temaan, koska emme saaneet yhteytta tohtori Pauliin, jonka klinikalla Lauran oli tarkoitus tyoskennella. Nyt olemme siis Temassa ja mietimme mita teemme seuraavaksi, kun alkuperainen suunnitelma Denun klinikalla olosta kariutui. Paivittelemme kuulumisia sitten kun paasemme taas nettii ja tekniikka olisi hiukan puolellamme.

Tilanne päivitys

Netti ei ole oikein toiminut niin emme ole voineet tällä viikolla päivitellä. Pistämme nämä merkinnät sitten joskus tänne, kunhan siihen on aikaa ja netti toimii kunnolla.

Olemme tänään perjantaina lähdössä Denuun ja huomenna lauantaina käväisemme Togon puolella Lomessa hakemassa passiimme uudet leimat. Vaikka meillä on 3 kuukauden viisumit, niin rajalla saa vain 60 päivän leimoja, jotka pitää uusia joko Accrassa tai sitten tehdä reissu naapurimaihin. Eli siksi päätimme pyörähtää Togon puolella. Jos kaikki menee hyvin, jäämme seuraavaksi viikoksi Denuun tohtori Paulin klinikalle, mutta tämä ei ole ihan varmaan vieläkään. Eli nyt voi olla edessä se jo viime viikolla mainostettu viikon radiohiljaisuus netin puolella.