Denu ja Keta

Lähdimme siis perjantaina Denuun, jonne oli alun perin tarkoitus mennä melkein koko täksi kolmeksi kuukaudeksi töihin Finlandia-klinikalle. Denu on pieni kaupunki itä Ghanassa Volta-läänissä. Parhaiten saapumisen paikalle huomaa siitä, että hyvä kuntoinen tie vaihtuu kaupungin keskusriteyksen kohdalla pöllyäväksi hiekkatieksi.

Denussa tiivistyy Ghanan nopeaa muutosta kohti länsimaisia arvoja. Kylillä näkee niin pelkkään yläosattomia hameeseen pukeutuneita mummoja kuin älypuhelimeen puhuvia nuoriakin länsimaisissa vaatteissa. Varsinkin hiukan keskustan ulkopuolella useimmat talot ovat perinteisistä savitiilistä tehtyjä ja aidat ja säilytystilat palmunoksista punottuja. Tietyllä tavalla tunnelma ei niin paljoa eronnut Temasta, mutta kontrasti Accraan tai Lomeen on selkeämpi. Markkinapäivänä kylä herää eloon ja ei voi kuin ihmetellä mistä kaikki ne ihmiset sinne torille ilmestyvät. Tarjolla on kaikkea mitä kuvitellä voi, kekseistä ja karkeistä koiranpentuihin.

Tulimme Denuun tänä viikonloppuna, koska meidän piti uusia leimamme passissa menemällä Togon puolelle, josta kirjoitetaan toisessa blogimerkinnässä, ja koska meidän oli tarkoitus aloittaa tutustuminen Finlandia-klinikkaan maanantaina. Perjantaina tapasimme Maijan, joka oli tullut Denuun aikaisemmin sillä viikolla, ja hänen avustuksellaan tutustuimme kylään ja sen rantaan. Lauantaina kävimme siis Togossa ja sunnuntaina suuntasimme Ketaan.

Keta on alueen historiallinen keskus, joka sijaitsee Atlantinvaltameren ja Keta-laguunin välissä kohoavalla hiekkasärkällä. Keta tunnetaankin hienosta rannastaan ja laguunin monipuolisesta lintuvalikoimasta. Tosin sijainnilla on huonotkin puolensa. Nykyään kylä on puoliksi hylätty, koska meri on viime vuosikymmeninä tuhonnut vuoroin itse kylää tai sinne johtavia teitä. Tunnelma onkin hiukan outo, kun joka toinen talo on hylätty. Ranta oli kyllä hieno ja täällä voisi majoittua palmunlehtimajoissa rannalla (kunhan vielä rannalle istutetut palmut kasvavat muutaman vuoden, niin niiden väliin saa riippumatonkin roikkumaan, jolloin paratiisiranta tunnelma on varmasti kohdillaan). Mutta itse laguuni oli pettymys, paljon mainostettuja lintuparvia ei näkynyt missään. Kalastajien seuraaminen oli ihan mielenkiintoista, mutta kokonaisuudessaan kylästä jäi vähän valju vaikutelma.

Maanantaina sitten kävimme aamusta tutustumassa Maijan harjoittelupaikkaan, eli Denun koulun erityisluokkaan. Luokassa on lievästi tai keskivaikeasti kehitysvammaisia lapsia. Vammat voivat olla fyysisiä, henkisiä tai molempia. Koulussa tarjotaan sekä akateemista, että käytännön koulutusta. Tavoitteena on, että kaikki oppivat elämisen perusasiat, kuten syömisen, vessassa käynnin, peseytymisen jne. Lisäksi on tavoitteena tunnistaa lapsen vahvuuksia ja joko valmistaa heidät osallistumaan normaaliin akateemiseen koulutukseen tavallisessa koulussa tai opettaa heille ammatti, jota he voisivat sitten harjoittaa koulusta valmistumisen jälkeen.

Koulun tilat on kunnostettu lahjoitusvaroin, mutta toiminta pyörii valtion avustamana. Tällä hetkellä käytössä on kaksi luokkahuonetta ja käsityötila. Oppilaita on tällä hetkellä noin 25, joka alkaa olla nykyisiin tiloihin maksimi. Enemmänkin oppilaita haluttaisiin varsinkin syrjäisemmistä kylistä, mutta silloin tarvittaisiin joko koululle oma auto, jolla lapset hakea tai tilat majoittaa osa lapsista koululle. Myös oppimateriaalista, leluista, kynistä, väreistä jne. on hiukan puutetta. Tarkoituksena olisi myös antaa monipuolisempaa ammatillista koulutusta, tällä hetkellä opettajat osaavat opettaa lähinnä ompeluun liittyviä ammattitaitoja.

Mutta tähän menkin pääsimme mukaan, kun Laura ja Maija harjoittelivat kuin perinteistä kente-kangasta tehdään kangaspuilla. Osa oppilaista teki myös ompelijoilta yli jääneistä kangaspalasista ja riisipussin seinistä mattoja, joihin jalat voi pyyhkiä ennen nukkumaan menoa.

Luokassa oli todella mukava tunnelma. Kontrasti oli aika suuri, kun tavalliset luokat harjoittelivat piiskauhan vauhdittamina keskipihalla marssimista keskiviikon itsenäisyys päivän paraatia varten ja erityisluokalla pistettiin päivän päätteksi tanssiksi. Lapset tuntuivat nauttivat koulussa olosta ja tekivät käsitöitä ahkerasti (maanantai on käsityöpäivä). Fyysisitä rajoituksista huolimatta oppilaat olivat innokkaita ja kyvykkäitä, esim. sormeton poika teki mattoja vaivattoman näköisesti käyttäen lusikkaa apunaan ja (ilmeisesti selkärankatuberkuloosin takia) kävelykyvytön poika osallistui päivän päättäneeseen tanssi tuokioon innokkaasti muiden mukana.

Päivä jatkui meidän osalta koulun päätyttyä odottelulla, jota menimme tekemään paikallisen kirjastoon, jossa meillä olikin kiinnostava juttutuokio kirjastonhoitajan kanssa. Hän oli kiinnostunut Suomesta ja suomalaisista tavoista ja kertoi vuorostaan innokkaasti Ghanasta ja erityisesti Volta-alueen tapakulttuurista ja erikoisuuksista.

Tarkoituksenamme oli siis mennä maanantaina tohtori Paulin luokse asumaan ja sitten tiistaina Laura olisi aloittanut työt Finlandia-klinikalla. Jo aikaisemmin tohtori Paulin kiinni saaminen on ollut haasteellista ja sellaiseksi se osoittautui nytkin. Kun emme olleet saaneet häntä kiinni neljään mennessä iltapäivällä, päätimme lähtetä takaisin Temaan, josta nyt siis myös tätä kirjoitan. Eli emme vieläkään ole Finlandia-klinikalla käyneet, vaikka se alunperin oli tarkoitus olla meidän täällä olon pääsyy. No suunnitelmat muuttuvat ja nyt meidän on aika alkaa miettiä mitä teemme loppuajallamme täällä.

Ps. Tamakin on edelleen viime viikonlopusta ja kuten aikaisemmin mainittu, niin Ollin pikkuläppäri on ilmeisesti hajonnut, niin emme ole vielä varmoja saammeko enää kuvia blogiin, kun muistikorttimme ei oikein tunnu kommunikoivan tämän Arjan läppärin kanssa. Eli jos kuvia ei tule, niin se ei kokonaan johdu meidän laiskuudestamme...