Takaisin Suomeen ja tarpeelliset/tarpeettomat asiat

Matka takaisin alkoi myöhään lauantai iltana. Koko päivä oli mennyt vähän hermostuneessa odotuksessa ja pakkailujen viimeistelyssä. Matkan jännittävimmät vaiheet koettiin, kun Arjan auto alkoi mekaanikkojen vakuutteluista huolimatta näyttää siltä ettei selviä matkasta Accraan ja takaisin. No vaikkei jarrut ihan kunnolla toimineetkaan ja laturin hihna taisi taas tippua kesken matkan pois, niin pääsimme kentälle (ja Arja vielä kotiinsa astikin).

Itse lennot sujuivat mallikkaasti. Leevi nukkui yön hiukan levottomasti, joten vanhemmat eivät oikein unta saaneet. No tuli katsottua muutama leffä Accra Lontoo välillä (Räyhä-Ralf http://www.imdb.com/title/tt1772341/ ja Hotel Transylvania http://www.imdb.com/title/tt0837562/, joista ensimmäinen oli ainakin videopelejä pelanneelle kiinnostavampi). Heahtrow:lla syötiin vähän evästä ja odoteltiin ja ihmeteltiin miten se on kuin iso ostoskeskus. Leevi nukkui päiväunet sitten Lontoo Helsinki lennolla. Pikainen vaihto ja Maijan hyvästely oli edessä Helsinki-Vantaalla. Sitten oli nousu ja lasku ja olimmekin jo Siilinjärvellä Rissalan lentokentällä. Sen verran väsynyt oli olo, että hiukan epätodelliselta tuntui.

Ja oikeastaan koko viime viikko oli vähän samaa fiilistä, mutta sitä mukaa kun univelat alkoi olla kuitailtu, niin alkoi myös olo tuntua kuin Suomessa olisi. Ja hassua miten vähän asiat on muuttuneet, torin remppa ei ole edennyt minnekään, samoin talomme edustan työmaa on tainnut pitää lomaa viimeiset kolme kuukautta.

Olli on siis jo pallannut töihin, vaikka ihan täysi työteho ei tainnut viime viikolla olla. Hiukan Ghana vaihde vielä päällä. Laura ja Leevi ovat vietelleet aikaa kotona tutustuen taas Suomeen ja kylmiin keleihin (vaatteiden jatkuva pukeminen ja riisuminen harmistuttaa Leeviä vähintään yhtäpaljon nyt kuin ennen reissua). Tällä viikolla on tarkoitus Leevin käydä Lauran kanssa päivähoitopaikkaankin uudelleen tutustumassa. Leevin hiki-ihottuma kuivui täällä atooppiseksi ihottumaksi, jota nyt sitten rasvailemme parhaamme mukaan. Ollilla oli myös lopussa hiki-ihottuma pahana, mutta se ei jättänyt itsestää atooppista muistoa. Muutenkin kropalla on vähän ollut totuttelua kuivaan ilmaan, jo Accran lentokentällä alkoi ilmastoinnin vaikutuksesta nenän tukkoisuus ja se on jatkunut sujuvasti koko viikon.

Vähän kaukokaipuuseen lääkettä saimme, kun tänä viikonloppuna meillä kävi perhe Ranskasta sohvasurffaamassa (https://www.couchsurfing.org/). Varsinkin Leevi viihtyi perheen 4-vuotiaan tyttären seurassa, joka osasi laulaa suomeksi "Minä soitan harmonikkaa". Jotenkin tämä vierailu palautti myös omat aivot takaisin Suomen kamaralle sen verran hyvin, että tämän blogitekstinkin sai aikaiseksi kirjoittaa. Sitten tässä menee vielä varmaan muutama hetki, ennen kuin kunnolla sisäistää matkan merkityksen/tarkoituksen.


Sitä odotellessa, tähän voisi vielä listailla asioita jotka olivat matkalla turhia, kun ovat vielä tuoreessa muistissa:

Kantorinkka: Aikaisemmilla reissuilla hyödyllinen rinkka oli Ghanassa tarpeeton, koska sen kanssa ei mahtunut yleisimpiin julkisiin kulkuneuvoihin (taksit ja trotrot ovat ahtaita, samoin suurin osa busseista). Helteessä myöskään kovin pitkien vaelluksien teko ei ollut ihan ensimmäisenä mielessä. Voisi suositella, että ihan heti aluksi käy ostamassa kaksi jaardia paikallista kangasta ja opettelee kantamaan lastaan paikalliseen tapaan selässä, niin sujuisi varmaan parhaiten.

Pitkä hihaiset vaatteet ja sukat: Nämä oli otettu mukaan ajatuksella, että illalla voi laittaa päälle suojelemaan hyttysten pistoilta. Mutta helle on vaan niin helteinen, ettei kyllä tullut pahemmin käytettyä vaan mielummin laittoi tujun kerroksen hyttysmyrkkyä. Niin ja niitä sukkia ei tarvitse kuin lentomatkoille. (Tämä ohje voisi olla eri, jos asustaa muualla kuin ihan rannassa, esim. Kumasin korkeudella yöt voi olla jo ihan viileitä, että vaatetus voi olla hiukan enemmän pitkähkö siellä yöllä.)

Leevin matkasänky: Tätä arvelimme jo lähtiessä vähän turhaksi, mutta lähti nyt mukaan kuitenkin. Yksinkertaisesti Leevi oli tästä nyt kasvanut ulos.

Yleisesti voisi sanoa, että melkein kaikkea mitä keksii tarvita myös Ghanasta saa, ainakin isoimmista kaupungeista. Useimpia tavaroita oli tarjolla myös pienemmillä paikoilla, kuten Denussa. Hinnat voivat olla helposti Suomen tasoa, mutta ei siis kannata liikaa mukanaa raahata (meillä oli esim. mukana vauvanruokaa ja jotain semmoista hiukan enemmän kuin olisi kannattanut raahata).


Sitten niitä erityisen tarpeellisia:

Hyttysverkot ja myrkyt: yhdessäkään majapaikassa missä yövyimme ei ollut verkkoja talon puolesta ja kyllä niitä hyttysiä sisällä oli vaikka ikkunoissa verkot usein olikin. Iholle laitettavia myrkkyjä emme bonganneet missää myytävän, varmaankin löytäisi jos kunnolla etsisi.

Aurinkorasva: isoa kerrointa saa kyllä olla, porottaa helteisesti. Tässä vähän sama, eli emme nähneet aurinkorasvaa myynnissä, mutta eiköhän sitä löydy jos etsii.

Keltakuumetodistus: Kysyivät tätä Togon rajalla takaisin päin tultaessa.

Viisumi: Kentältä voi saada viisumin jos osaa lahjomisen ja puhumisen taidon, mutta ennakkoon hommaamalla asiat helpottuu kummasti (pitää hommata Kööpenhaminan suurlähetystöstä http://ghanaembassy.dk/). Meidän olo aikana yksi suomalainen käännytettiin kentältä takaisin Lontoon koneeseen, kun viisumiasiat ei olleet kunnossa.

Ylimääräisiä euroja jemmassa: pankkiautomaatista saattaa raha loppua viikonloppuna ja joskus viikollakin. (Pankkiautomaatteja on kuitenkin isoissa kaupungeissa runsaasti ja useimmissa toimii visa elektron, eli rahan saanti noin yleensä ei ole ongelma). Ghana on maa, missä rahalla saa ja autolla pääsee. Eli jemmaa kannattaa aina olla saatavilla.

Leevin tekemiset

Mitähän Leevi on tehnyt viimeaikoina on varmaankin kysymys mitä monet ovat miettineet. Onko hän vain löhönnyt päivät, syönyt ja juonut, lukenut kirjoja, leikkinyt pikkuautoilla ja rentoillut. Vastaus on toki kyllä. Mutta on sitä jotain muutakin saatu aikaan.

Leevi on ollut oppipoikana meidän puutarhureille, porttivahdeille sekä Arjalle. Nyt sujuu jo tärkeimmät talonmiehen tehtävät: portin avaus ja sulku, auton pesu, kasvien kastelu ja leikkaaminen (nyppiminen), mattojen ja vaatteiden pesu sekä lattioiden lakaisu ja luuttuaminen. Automekaanikon, eli fitterin, hommiakin Leevi on aloitellut, osaten jo nimetä auton tärkeimmät osat, aukoa ovet, heilutella rattia ja painaa torvea. Itse osien purku on vielä (onneksi) katseluvaiheessa, kun korjaajat etupihan korjaamolla autoja purkavat ja kokoavat.

Lisäksi Leevi on auttanut Ollia DESO:n hommissa, eli Hooplan jatkokehittämisessä ja sille toimintasuunnitelman teossa. Hoopla on Englannissa kehitetty uusi apuväline sokeille. Se on erityisesti suunniteltu helppoksi oppia ja epätasaiseen maastoon sopivaksi. Eli passeli täkäläisille lapsille. Nyt Leevi on koetestannut paikallisista materiaaleista, rottingista ja bambusta, tehtyä prototyyppi, jonka Olli on koonnut kasaan. Testaus on koostunut etupihan ravaamisesta edes takaisin Hoopla kädessä. Prototyypin ulkonäössä on jotain samaa rottingista tehdyn mattopiiskan kanssa, johon on isketty pala bambua päähän. Leevi kävi tiistaina esittelemässä prototyppiä Arjan ja vanhempiensa kanssa Ghanan vammaistenjärjestöjen kattojärjestön pomolle, joka tuntui olevan innoissaan näkemästään ja oli antamassa DESO:lle tukea Hooplan julkaisuun. Käyttökelpoinen paikallisista materiaaleista valmistettu Hoopla olisi tarkoitus olla valmiina kesällä.

Muuten Leevi alkaa jo kaipailla takaisin Suomen pakkaseen. Pakkausharjoitus pitää pitää, että nähdään mahtuuko tavarat vielä rinkkoihin. Eli viimeisiä viedään. Onneksi ensi makua Suomeen saatiin, kun Maija leipoi yö myöhään pimeässä (täällä oli sähkökatko, onneksi liesi toimii kaasulla) korvapuusteja kouluunsa lapsille vietäväksi. Niitä oli sen verran paljon, että myös Leevi sai aamupalaksi palan pullaa. Nam nam.

Tailorin tekemä

Jos jotain voi suositella, niin vaateiden teetättämistä täällä upeissa väreissä loistavista afrikan printti kankaista. Kuvio menee jotakuinkin näin: mene torille, selaa kankaita joita on ihan liikaa niin että kahden minuutin kuluttua olet jo ihan pääpyörällä, osta joku kangas, mene ompelijan luokse ja sano mitä haluat, hän ottaa tarvittavat mitat, sovi siitä milloin pitäisi olla valmista, käy sovittuna aikana kysymässä vaatetta ja kuule että ei vielä tänään vaan huomenna, käy hakemassa valmis tuote, sovita, korjauta jos korjautettavaa on, nauti uudesta mittatilaustyönä tehdystä vaatteestasi.

Tosiaan kankaita on todella paljon ja suurin osa on värikkäitä. Toki myös perusvärejä löytyy, mutta miksi tyytyisit semmoiseen, kun voi saada kunnon kuosisenkin vaatteen. Kankaita on useampaa hintaluokkaa, kiinalaiset vähän halvempia, ghanalaiset vähän kalliimpia ja hollantilaiset tosi kalliita. Tällä hetkellä kiinalainen maksaa Temassa 3-5 cediä ja ghanalainen 7-10 cediä jaardi vähän laadusta ja merkistä riippuen (yksi cedi on noin 40 centtiä euroissa ja yksi jaardi vähän vajaa yksi metri). Riippuen taas vähän kankaasta, sitä voi ostaa jaardi kerrallaan tai sitten pitää ostaa koko kerä kerralla (6 jaardia). Paljonko tarvitaan riippuu siitä mitä on teetättämässä. Lasten paitaan menee noin 1 jaardi, miesten lyhythihaiseen paitaan noin 2 jaardia samoin kuin naisten suoraan mekkoon, miehen kokopukuun (pitkät hihat ja lahkeet) menee noin 6 jaardia (kyllä, housut voivat myös olla värikkäät ja kuosikkaat ja kunnon tyyli niekoilla näin toki on) ja naisten perinteiseen juhlapukuun huiveineen ja liinoineen menee 12 jaardia.

Ompelimoita on paljon ja varmiten semmoisen löytää torilta. Hinnat vaihtelevat hiukan, mutta ovat suunnilleen samoilla linjoilla. Me olemme maksaneet miesten paidoista 15 cediä ja housuista 20 cediä, ja naisten mekoista 20 cediä. Malleja on vaikka kuinka paljon ja niistä löytyy ompelimoiden seiniltä semmoisina julisteina. Röyhelöt on muodissa naisille ja miehille koruompeleet kauluaukkoon. Ompelimoiden laadussa on myös eroja, esim. Lauran miesompelijalla teetättämä mekko on hiukan palikka verrattuna naisompelijan tekemiin, mutta ainakin kaikki meidän teetättämät ovat olleet hyvin ommeltuja (tosin emme ole kyllä täsä nyt mitään asiantuntijoita, tarpeeksi hyviä meille siis). Muilla suomalaisilla oli ilmeisesti ollut hiukan ongelmia laadun suhteen, eli suosituksia varmaankin kannattaa kysellä paikallisilta tutuilta.

Ensinnäkin kokemuksena teetättäminen on hauska, kun ensin arvot siellä kangaskaupassa sitä kangasta ja sitten neuvottelet ompelijan kanssa mallista. Toiseksi hintakaan ei ole paha, esim. miesten paidalle hintaa tulee ghanalaisella kankaalla hintaa noin 12 euroa, naisten suoralle mekolle 14 euroa samoin kuin miesten housuille. Mutta toistan itseäni ja totean, että jo pelkkä kokemus on sen verran kiva, että pitänee etsiä Suomessakin ompelija käsiinsä ja teetättää vaikka jostain marimekon värikkäästä kankaasta itselleen paita.

Ps. Jos tietotekniikka olisi puolellamme, niin tässä olisi tietysti kuvat meidän uusista vaatteista, mutta kun ei ole, niin joudutte tyytymään afrikan printtien ihailuun esim. GTP:n (http://www.gtpfashion.com/) tai Woodinin sivuilta (http://woodinfashion.com/). GTP:llä on tehdas täällä Temassa ja Woodin on varmaan arvostetuinpia printtifirmoja täällä Länsi-Afrikassa (paikallinen Marimekko siis).

Kolmas viikko Save them Youngissa

Tiistaina palasin lastenkotiin pääsiäisloman jälkeen. Oli mukava tavata siellä toinenkin obroni (valkoihoinen ihminen), jollaiseksi minua ja meitä muita on siis koko matkan ajan kutsuttu kaikkialla missä kuljemme. Amerikkalainen sosiaalityön opiskelija (38-v. nainen) aloitti siellä 10 viikon harjoittelunsa. Kun häntä perehdytettiin lastenkodin toimintaan, minäkin sain samalla kuulla sellaisia asioita lastenkodista, mitä en ole tajunnut tai osannut itse kysellä.

Lastenkoti on alunperin ollut tuettu asuinpaikka teiniäideille ja heidän vauvoilleen. Noin 9 vuotta sitten paikasta tuli orpokoti, jossa edelleen avustetaan myös teiniäitejä. Lapsilukumäärä on hieman karannut käsistä, sillä lastenkodista oli alunperin suunniteltu n. 40 paikkaista. Viime aikoina lastenkodin kysyntä on todella huimasti kasvanut. Lapsimäärä kasvoi minun kahden ensimmäisen työviikon aikana 65 lapsesta 72 lapseen. Accran alueella toimii valtion lastenkoti ja Save them youngin lisäksi muitakin yksityisiä lastenkoteja. Koska Save them young ei sano koskaan ei apua tarvitseville lapsille, sosiaalitoimi tarjoaa lasta ensimmäisenä heille. Mutta koska tilat alkavat käydä vähiin, on lastekodin alettava pian sanomaan ei.

Lapsen tuleminen lastenkotiin ja lähteminen lastenkodista on yksinkertainen prosessi, joka ei vaada liikaa paperitöitä. Sosiaalitoimen työntekijä vain marssii sisään lapsen kanssa mukanaan käsinkirjoitettu kirje lapsen taustoista ja avuntarpeesta. Useinkaan taustoja ei tiedetä paljonkaan, jos lapsi on löytölapsi. Joidenkin lasten vanhemmat ovat itse luovuttaneet lapsen sosiaaliviranomaiselle, silloin taustoista tiedetään enemmän. Sijoitus lastenkotiin voi olla väliaikainen perheen tilanteen sitä vaatiessa. Viime viikolla eräs nuori tyttö saapui lastenkotiin, koska oli toistuvasti  (kolme kertaa) karannut sijaisperheestään, jossa häntä kaltoinkohdeltiin. Vain muutaman päivän päästä lastenkotiin tulosta, hän halusi itse lähteä sieltä pois, koska koki syrjintää muiden lasten puolelta, mikä on valitettavasti tavallista uusia asukkaita kohtaan. Sosiaalitoimen edustaja tuli hakemaan tyttöä ja oli järjestänyt asian niin, että hän pääsisi kokeilemaan asumista takaisin biologisen äidinsä luokse. Tyttö voi kuitenkin palata lastenkotiin, jos asuminen ei siellä onnistu.

Aidsista sen verran, että sitä ei pitäisi Save them youngin lapsissa olla. Alueella on yksi lastenkoti nimenomaan aidsorvoille. En tiedä kuinka tarkasti ja missä vaiheessa lapsen virustartunta testataan. Muutoin jos lastenkodin lapsi sairastuu ja tarvitsee lääkitystä, hänet viedään tietylle sairaalalle/klinikalle saamaan apua.

Koska lastenkodin lasten ravitsemus on varsin kehnonlaista, tarjouduin maksamaan lapsille edes yhdeksi päiväksi kunnon päivällisen. Menimme yhden mamin kanssa torstaina torille ostamaan ainekset palmuöljykalakeittoon.  Perjantaina sitten autoin mameja valmistamaan päivällistä yhdessä amerikkalaisen harjoittelijan kanssa koko päivän ja sinne se keitto jäi porisemaan pataan (kustansin myös polttopuut, sillä kaasu oli loppunut ja polttopuita ei ollut), kun Olli ja Leevi ja Arja tulivat minut iltapäivällä lastenkodista hakemaan Desolle mennessään.

Tuntuu kyllä vähän ikävältä ajatella, että ensi viikko on viimeinen työviikko lastenkodilla. Lapsethan ovat tottuneet valitettavasti siihen, että hoitajia tulee ja menee, eivätkä he kauan varmastikaan sure perään, mutta itsestä tuntuu haikealta jättää lapset sinne. Esimerkiksi yksi pieni tyttö, ehkä puolitoista vuotias, on vienyt sydämeni. Hän tuli lastenkotiin ensimmäisellä viikollani. Aluksi hän oli hyvin varautunut kaikkia kohtaan, mutta etenkin minua (valkoihoista) kohtaan, hän rupesi aina huutamaan hädissään, jos näkikin minut. Myöhemmin hän seurasi varovasti kaukaa, kun leikitin, kannoin tai pidin sylissä muita lapsia. Toisen viikon loppu puolella tyttö uskaltautui jo nopeasti hipaisemaan minua ja hymyilemään kaukaa. Viime viikon alussa hän uskaltautui tarjoamaan minulle kättään ja pian hän uskalsi tulla syliin asti. Torstaina ja perjantaina hän oli jo muiden lasten kanssa odottamassa tuloani ja kädet ojossa juoksi ensimmäisten joukossa luokseni ja molempina päivinä hän myös nukahti päiväunille sylissäni.  Tuntuu vaikealta yrittää huomioida lapsia tasapuolisesti, kun niin moni haluaisi huomiota yhtä aikaa ja jotkut alkaa heti itkemään kun en huomioi heitä koko ajan. Onneksi amerikkalainen nainen (Stefanie) tuli avukseni jakamaan tätä urakkaa.  Ja jää sinne viihdyttämään lapsia, minun lähdön jälkeenkin. 

Kirjallisuutta

Monista Arjan ja Jameksen luona asumisen eduista hyödyllisemmästä päästä on heidän kirjahyllynsä, joka sisältää muun kirjallisuuden ohessa myös Länsi-Afrikkalaisia klassikoita. Tässä muutama sananen niistä joita olen tähän mennessä ehtinyt lukea. Nämä kuuluu ilmeisesti koulujen lukuohjelmiin yläkoulussa (Junior high) ja lukiossa (Senior high), eli Aleksis Kiven Seitsämää veljestä vastaavia teoksia ilmeisesti ovat.

Kaakyire Akosomo Nyantakyi: Ancestral Sacrifice

Tämä Asanaan sijoittuva tarina kertoo kristinuskon ja alkuperäisuskonnon kohtaamisesta pienessä kylässä Ghanassa 70-luvun lopulla. Kertomuksen keskiössä on kristinuskoon kääntynyt perhe, jonka nuoremman pojan katoaminen pyhään metsään saa aikaan konfliktin kylän perinteiden ja perheen uskon välille. Minua tarina auttoi hahmottamaan siirtymään alkuperäisuskonnoista kristinuskoon (kristinusko on nykyään Ghanan yleisin uskonto) ja sitä, kuinka perinteiset uskomukset ovat ottaneet osansa kristillisessä perinteessä.

Amma Darko: Beyond the Horizon

Beyond the Horizon kertoo tarinan pienen kylän tytön Maran matkasta ensin Accraan ja sieltä Saksaan prostituoiduksi. Suuret toiveet vaihtuvat karuksi todellisuudeksi molemmissa muutoksissa. Kirja kuvaa mielenkiintoisesti kontrastia pienen kylän ja suurkaupungin välillä Ghanassa, sekä sitä kuinka Eurooppa on Maralle mielikuvissa jotain aivan taivaan vieressä ja todellisuudessa jotain kovin lähellä helvettiä. Vaikka tarina sijoittuu 70-luvulle, niin aihe on sinänsä ajankohtainen vieläkin. Kuvitelmat Euroopasta toiveiden toteuttamisen paikkana pitävät vielä ja vähän aikaa sitten oli televisiossa uutisjuttu nigerialaisista naisista, jotka päätyvät prostituoiduiksi Italiaan hyvin samankaltaisella tavalla kuin kirjan sankaritar.

Ama Ata Aidoo: Changes

Ama Ata Aidoo on varmaankin Ghanan tunnetuimpia kirjailijoita, ja tämä 90-luvulle sijoittuva rakkaustarina on yksi hänen suosituimmista romaaneistaan. Kirja kertoo Esistä, joka on uranainen Accrassa. Hän eroaa miehestää, muttä löytää itsensä rakastuneena toiseen mieheen vähän tämän jälkeen. Kirja kertoo modernin afrikkalaisen naisen uudesta roolista, jossain perinteisen ja länsimaisen naisihanteen välissä. Kirja käsittelee myös Accraan muuttaneiden ja opiskelleiden ei aina vaivatonta suhdetta perheeseen kotikylässä. Aiheena on myös rakkaus ja moniavioisuuden ongelmat nyky Ghanassa. Minulle kirja antoi paitsi näkökulmaa nopeasta muutoksesta koko yhteiskunnassa, mutta erityisesti naisten roolin suuresta muutoksesta. En voi olla vertaamatta kirjailijaa Minna Canthiin, joka oli aikansa naisten ja yhteiskunnallisten asioiden kuvaaja (Ama Ata Aidoo on kirjoittanut myös joukon Ghanan tunnetuimpia näytelmiä, novelleja ja toiminut muun muassa Opetusministerinä).

"She could never be as close to her mother as her mother was to her grandmother. Never, never, never. And she knew why. Not that knowing exactly why helped much. Trying to ward off despair was proving difficult. She could only ask the emptiness a few questions. Why had they send her to school? What had they hoped to gain from it? What had they hoped she would gain from it? Who had designed the education system that had produced her sort? What had that person or those people hoped to gain from it?

For surely, taking a ten-year-old child away from her first language - which is surely on of life's most powerful working tools - for what would turn out to be forever, then transferring her into a boarding school for two years, to a higher boarding school for seven years, then to an even higher boarding school for three or four years, from where she was only equipped to go and roam in strange and foreign lands with no hope of ever meaningfully re-entering her mother's world ...all this was too high a price to pay to achieve the dangerous confusion she was now in and the country was now in."

Chinua Achebe: A Man of the People

Tämä nigerialainen romaani on polittinen komedia ja aivan ratkiriemukas semmoinen. Se kertoo poliittisesta korruptiosta ja politiikan korruptoivasta voimasta mukaansa tempaavassa tarinassa, jonka keskiössä on nuori opettaja ja tämän entinen opettaja nykyinen ministeri Chief the Honourable M.A. Nanga MP. Mukana on kaikkea mitä hyvään tarinaan tarvitaan mukaan lukien onnellinen loppu *SPOILER ALERT* sotilas vallankaappuksen muodossa *SPOILER ALERT*. Erinomainen teos siis kaikkiaan ja antoi ainakin itselle vähän lisää näkemystä paikalliseen politiikkaan (joka on jotenkin aina niin samanlaista myös kotosuomessa, tosin hiukan eri mausteilla).


Kaikki teokset ovat mielenkiintoisia, mutta Ama Ata Aidoon ja Chinua Acheben kirjat olivat selkeästi parhaimpia. Eli jos jostain aloittaa, niin noita voi suositella. Ja paikallisten kirjojen lukemista voi kyllä suositella, tosin niiden saaminen suurimpien kaupunkien ulkopuolella voi osoittautua ongelmaksi (esim. Teman keskustan kirjakaupat eivät myy kirjoja, vaan koulutarvikkeita). Ghanalainen neuvo kuuluukin, että rahoille varma piilo on kirjahyllyssä, jonkin muun kirjan kuin Raamatun välissä (joka on siis ainut kirja jota luetaan). Suomesta näitä tosin saa helposti, esim nettikaupasta tilaamalla. Yleisesti voisi todeta, että ainakin tällä otoksella kirjat ovat myös yllättävän suomalaiseen makuun sopivia, asiat tuntuvat aina menevän huonompaan suuntaan ja huumori on parhaimmillaan kovin mustaa.

Ps. Vielä voisi suositella Ama Ata Aidoon kirjaa The Girl Who Can And Other Stories, joka on kuten nimestä voi päätellä novellikokoelma. Tämä antaa ehkä monipuolisemman kuvan ghanalaisten naisten elämästä, rooleista ja ongelmista kuin Changes. Monet tarinat ovat kiinnostavia, muutaman mainitakseni mainitsen nimikko kertomuksen, jossa vauvojen tekoon liian kapeilla lonkilla varustettu tyttö saavuttaa mummonsa hyväksynnän olemalla hyvä juoksemaan. Toineen mieleenjäänyt oli kertomus Ghanan ilmavoimien ensimmäisistä naislentäjistä, sekä tarina Afrikan valtioiden liiton naispresidentistä, että kertomus NGO:n perustavasta naisesta, jolla on vaatetus ongelmia. Tarinat ovat mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettua, Ama Ata Aidoon tyyli sopii mielestäni paremin näihin lyhyisiin kertomuksiin, vaikka toimii romaanissakin kivasti. Tätä kokoelmaa voi siis suositella myös lämpimin sydämmin.

Toinen viikko Save them youngissa

Isommilla oppilailla oli koeviikko, myös minun opetukseen tekemiä lisäyksiä kysyttiin ihmiselimistön toiminnan kokeessa. Koetilanteessa lapset saattoivat ihan rauhassa keskustella vastauksista keskenään, sillä ketään ei ollut koko aikaa kokeen tekoa valvomassa ja jos olikin, niin valvoja  nukkui istuen opettajan pöydän takana nojaten päätään käsiinsä. 

Ghanalaiseen tapaan lapset kopioivat liitutaululta kaiken opettajan kirjoittaman, päivämäärää myöten, tarkasti omiin vihkoihinsa. Ja kaikki tieto vain opetellaan ulkoa sitä sen enempää kyseenalaistamatta tai itse pohtimatta. Nursery-luokalla ei ole omia vihkoja vaan käytössä on omat pienet liitutaulut joihin taululiiduilla kirjoitetaan aakkosia tai numeroita. Tällä viikolla Nursery-luokalla oli matematiikkaa. Lasten (siis jo 2-6-vuotiaiden) täytyi opetella ulkoa mitä on 1+1, 2+2, 3+3, 4+4 ja 5+5 ja kirjoittaa ne vastauksineen tauluihinsa. Lapset eivät olleet tulleet ollenkaan ajatelleensa, että sormia voisi käyttää apuna laskemisessa. He olivat aivan innoissaan kun nostin toisesta kädestä yhden sormen ja toisesta kädestä yhden sormen ja kysyin montako sormea on siis yhteensä pystyssä. Tein samoin muille laskuille. Kun päässälasku ei siis meinannut onnistua, lapset saivat nopeasti selville vastaukset laskemalla ne sormista ja oppivat siis tajuamaan, että mistä se vastaus oikeasti tulee.  

Aivan pienimmät eivät tietenkään jaksa laskemiseen ja kirjainten opetteluun keskittyä vaan he katselevat (Värikyniä ei ole tai niitä on vain muutama) värityskirjoja, touhuavat omiaan tai nukkuvat kun vähän isommat opiskelevat. Leluja luokassa ei ole pienimpiä varten. Asumistiloissa on joitakin leluja; pehmoleluja , nukkeja ja pikkuautoja olen ainakin nähnyt, en tiedä miksi niitä ei voisi luokkaan ottaa, kun pienimmät selvästi turhautuvat koulupäivän aikana, kun pitäisi vain olla hiljaa paikallaan ja antaa muiden keskittyä. Tarjolla ei ole leluja, mutta lapset kyllä löytävät kaikkiea muuta pientä kiinnostavaa luokan lattioilta ja pistävät tavaraa suuhunsa. Lasten suusta olen takavarikoinut esim.  nauloja, kiviä, helmiä,  taululiituja tai muita pieniä muovisia lelunpalasia.

Koulunkäynti oli rennompaa kaikilla ennen pääsiäisloman alkamista. Nursery-ryhmällä oli kaksi nukkumispäivää ennen loman alkua. Kun koulu alkoi ja lapset istuivat pöytien ääreen (Nursery-luokassa lapset istuvat kahden pyöreän pöydän ääressä, kahdessa muussa luokassa oppilailla on omat pulpetit), opettaja käski kaikkien lapsien vain laittamaan kädet pöydälle ja nojaamaan päätään käsiin, oli nukkuma-aika. Jos joku ei halunnut ruveta heti nukkumaan, mami tuli heti sorkkimaan häntä kepillä ja yritti saada tottelemaan. Kun lapset olivat nukahtaneet pöytien ääreen, heidät kannettiin nukkumaan luokan lattialle levitetyn suuren olkimaton päälle. Ja myös opettaja nukkui lasten tyyliin käsillä päätään pöytään tukien. Se mitä luokassa milloinkin opetetaan tai ollaan opettamatta riippuu siis täysin opettajan itsensä mielialasta, jos opettajaa väsyttää niin lapsetkin laitetaan nukkumaan.

Torstaina mukanani lastenkotiin tulivat vierailulle myös Olli, Leevi ja Maija. Leevi oli tietenkin lasten huomion keskipisteenä. Kun muut lapset rupesivat nukkumaan oli myös Leevillä nukkumisaika, mutta eihän se uudessa paikassa millään onnistunut, vaikka mentiinkin lastenkodin kirjastoon rauhoittumaan. Lastenkodissa on siis hyvä kirjasto, jonka näin torstaina ensimmäisen kerran. Isommat lapset voivat mennä kirjastoon lukemaan erialojen oppikirjoja, myös jonkin verran oli tarjolla nuorten kaunokirjallisuutta ja lapsille kuvakirjoja. Kirjasto pidetään aina lukossa ja sinne pääsee vain valvojan kanssa, mikä on ymmärrettävää, sillä pienimmät repivät kirjan heti hajalle, jos saavat sellaisen käsiinsä. Pienimmät eivät osaa englantia, joten kirjojen lukeminenkin heille on vähän hankalaa, mutta kuvien katselusta he kyllä pitävät ja kuvien nimeämisestä, mikä on hyvää englannin treenausta (lähinnä ääntämisen suhteen) itsellekin.

Asuintioissa näkyy ghanalaistyyliin keskeneräisyyttä. Esim. poikien asuintilojen yhteydessä on iso olohuone, jossa on sohvat, mutta myös kaikkea varastotavaraa. Viereisessä myös isossa huoneessa on lattiasta kattoon yltävässä kasassa lahjoitettuja vaatteita ja pöydillä käyttämättömän näköisinä pölyttymässä vanha televisio ja tietokoneita. Tiloista saisi hyvin viihtyisät pienellä siivoamisella ja järjestelyllä.  Pihalle on kahden viikon aikana tehty uutta laatoitusta ja ilmeisesti myös uusi wc on rakenteilla. Koko rakennus näyttää siltä, että sen päälle voisi rakentaa toisen kerroksen, tasakatolle johtaa molemmista päädyistä portaat ja siellä kuivatellaan valtavaa pyykkimäärää.  

Lastenkodissa on oma vesitankki, josta haetaan vettä sankkoihin ja vateihin. Luokissa on vesisankko ja yhteinen muki, josta kaikki luokan lapset käyvät juomassa vettä. Myös ruokasalin edessä on käsienpesuastiat. Juoksevaa hanavettä on vähän käytettävissä. Wc:iden vetäminenkin on hankalaa, yleensä ne ovat kukkurallaan ja vedetään sitten kerralla, kun vettä tulee.  Henkilökunnan wc on siistimmässä kunnossa lukkojen takana. Sähköä lastenkodilla käytetään vähän, tärkein sähkönkuluttaja on luokkien fanit eli tuulettimet katossa. Yksinkertaisissa makuuhuoneissa sekä tyttöjen- että poikienpuolella on kerrossänkyrivit kuin armeijassa konsanaan ja muutama sotkuinen vaatehylly. Kerrossängyissä, ruokalan pöydissä ja tuoleissa, vesitankeissa ja oikeastaan kaikessa lukee isolla niiden lahjoittajan nimi.

Kontoomerikastike

Koska edellinen ruokapäivitys on ollut tämän hetken suosituin yksittäinen teksti, niin tässä tulee lisää. Eli kontoomerikastikkeen resepti (ei ole selvyyttä miten tämä kirjotetaan oikeasti, mutta suunnilleen noin se savolaisittain lausutaan). Tämä on ollut meidän lemppari ruokia täällä ja ainakin omassa tuumauksessa myös terveellisemmästä päästä (jos joku ravitsemusterapeutti voisi kommentoida varmaan asiantuntevammin terveyspuoleen).

Mitä tarvitaan?

• 2,5 dl Punaista palmuöljyä (millä tahansa ruokaöljyllä voi varmaan korvata, jos tätä ei saa)
• 3 Sipulia
• 4 Valkosipulin kynttä
• 1 purkki Tomaattimurskaa
• 6 Tomaattia
• Kourallinen Chilipippuria
• 1 Katkarapumaustekuutio (kalakuutio varmaankin käy myös)
• 2 nippua Coco Yams -lehtiä (on ilmeisesti tämä kasvi http://en.wikipedia.org/wiki/Taro, voi korvata Suomessa pinaatilla)
• 2 nyrkin kokoista palaa savustettua kalaa (jotain punaista kovaa kalaa tämä on, en osaa sanoa mitä, voisi varmaan Suomessa käyttää lohta)
• Agushie-siementahnaa (ilmeisesti melonin siemenistä tehty http://en.wikipedia.org/wiki/Cucumeropsis_mannii, voisi varmaan käyttää myös vaikka kurpitsan siemeniä)
• Jamssia (peruna tai kassava käy varmasti myös)

1. Aloitetaan samaan tapaan kuin kaikki muutkin palmuöljykastikkeet, eli pilkotaan sipulit ja laitetaan ne öljyyn uppopaistumaan. Lisätään joukkoon valkosipuli, tomaattimurska ja chili. Annetaan porista niin, että sipulit on pehmeitä. Lisätään tomaattit pieniksi pilkottuina ja porisutetaan kunnes nekin on pehmeitä.
2. Coco yamsin lehdet pestään, pilkotaan ja keitetään isossa kattilassa vedessä kunnes ovat pehmeitä. Keitin veden voi nakata sitten pois.
3. Lisää Agushie palmuöljykastikkeeseen. Sekoita hellävaroen, niin että siementahna jää paloiksi kastikkeen sekaan. Anna hautua vähän aikaa.
4. Lisää kalat coco yamsin lehtien päälle ja kaada palmuöljykastike sekaan. Sekoita varoen, ettei siementahnapallot vieläkään hajoa ihan kokonaan. Anna porista vielä jonkin aikaa, että maut tasoittuvat.
5. Keitä jamssi pehmeäksi.
6. Tarjoile kontoomerikastike jamsin kanssa. Nauti.

Jamsin tilalla voi tarjota myös esim keitettyjä planteeneja (ambesiksi sanotaan täällä semmoista evästä) tai laittaa kastiketta ihan vain leivän päälle. Annos ambesia ja kontoomerikastiketta paistetulla kalalla maksaa meidän lähitorilla 3,5 cediä, eli noin 1,40 euroa. Halpaa ja herkullista!

Ghanalainen elämänkaari

Lapset ovat ghanalaisessa yhteisössä tärkeitä ja miehen/naisen katsotaan saavuttavan aikuisuus vasta lasten myötä. Lapset jatkavat sekä sukua ja yhteisöä, että pitävät perinteisen käsityksen mukaan yllä esi-isien yhteyttä maalliseen maailmaan. Suuri lapsimäärä on ylpeyden aihe ja toisin kuin joissain Afrikan maissa kaksoset ja kolmoset ovat erityisen kunnian arvoisia Ghanassa. Toisaalta lapsiin voidaan myös suhtautua välinpitämättömästi ja esimerkiksi ruumiillinen kurittaminen on yleistä laittomuudesta huolimatta. Perinteisesti lapselle annetaan nimi kahdeksantena päivänä syntymästä, jolloin hänet otetaan perheen jäseneksi niin sanotussa ulostulo-juhlassa. Lapsi saa yleensä vähintään kolme nimeä: viikonpäivän mukaan, vanhempien päättämän ja kolmas nimi on sukunimi (voi olla esim. ukin nimi, jolloin isällä ja pojalla voi olla eri sukunimi, tosin nykään monella perheella on myös sukupolvesta toiseen säilyvä sukunimi). Perheen ulkopuoliset saavat nähdä lapsen vasta nimenannon jälkeen ja tätä varten voidaan järjestää erilliset juhlat. Nimen antojuhlassa usein suoritetaan myös poikien ympärileikkaus, joka täällä suoritetaan sekä muslimi että kristityissä perheissä. Lapsen kasvattaminen on Ghanassa koko yhteisön vastuu ja toisten lapsia komennetaan kuin omia. Joissain Ghanan heimoissa sukulinja jäljitetään äitien kautta, koska lapsen katsotaan saavan verensä äidiltään. Jos haluat katsoa itsellesi ghanalaisen viikonpäivä nimen, niin ota ensin selville minä viikonpäivänä olet syntynyt ja sitten katso nimesi alla olevasta listasta (viikonpäivän perässä on ensin miehen nimi ja sitten naisen nimi):

Maanantai: Kwadwo (mies), Adwoa (nainen)
Tiistai: Kwabena, Abena
Keskiviikko: Kwaku, Akua
Torstai: Yaw, Yaa
Perjantai: Kofi, Afia
Lauantai: Kwame, Amma
Sunnuntai: Kwasi, Akosua

Eli esimerkiksi YK entinen pääsihteeri Kofi Annan on syntynyt perjantaina ja meidän perheen ghanalaiset nimet olisivat Kwadwo (Olli), Akua (Laura) ja Kwaku (Leevi).

Lapsuus päättyy aikuistumisriittiin, joiden muodot vaihtelevat jonkin verran Ghanan sisällä, mutta yleensä ne liittyvät tytöillä kuukautisten alkamiseen ja pojilla urheuden osoittamiseen. Monesti tyttöjen riittien katsotaan olevan merkittävämpiä ja siksi ne ovat nykyäänkin yleisiä. Aikuistumisriitin jälkeen voi astua avioon. Avioliitto on merkittävä tapahtuma ja usein sen solmimiseen osallistuu parin lisäksi molempien sukulaiset, koska avioliitto koskee myös heitä. Usein mies on aloitteellinen, mutta varsinkin äidit voivat myös olla aloitteellisia avioliiton aikaan saamiseksi. Usein myös kristillisiin naimisiin menoihin liittyy perinteistä kumpuavia tapoja, kuten lahjat morsiamen perheelle. Oikeastaan vihkimistä merkittävämpi tapahtuma on kihlajaiset. Kosiskelu prosessi menee jotakuinkin seuraavalla kaavalla: Sulhanen käy kysymässä saattueen ja lahjojen kanssa vanhemmilta tyttären kättä. Vanhemmat antavat sulhasehdokkaalle listan asioista jotka hänen tulee hommata osoittaakseen, että voi huolehtia tulevasta vaimostaan. Sulhanen toimittaa listan asiat vanhemmille. Sitten saavutaan taas lahjojen kanssa vanhempien tykö kyselemään oliko listan asiat kunnossa. Jos niin vanhemmat hyväksyvät sulhasen ja kertovat asiasta tyttärelleen. Sulhanen järjestää isot juhlat molempien perheiden suvuille juhlistaakseen kihlautumista ja sukujen yhteen liittämistä. Kihlautuminen on jo sitova liitto miehen ja vaimon välillä. Varsinainen vihkiminen on sitten usein pienempi tilaisuus, eikä sitä juhlita yhtä näyttävästi. Näin siis perinteisesti, tämäkin on toki muuttumassa pikku hiljaa länsimaisempaan suuntaan isoissa kaupungeissa.

Moniavioisuus on sallittua Ghanassa, mutta on nykyään harvinaista. Sen on korvannut tyttöystävien ja poikaystävien pidot aviopuolison ohella, joka on siis sallittua ja tavallista. Perinteisesti miehellä sai olla useampi vaimo, jos hänellä oli siihen varaa ja jos ensimmäinen vaimo (ja hänen sukunsa) sen hyväksyivät. Jokaiselle vaimolle piti olla oma talo ja miehelle vielä yksi. Myös nykyään miehen oletetaan huolehtivan vaimostaan, tyttöystävästään ja heidän lapsistaan. Tosin ainakin Denussa valitusta kuului, että nykymiehet ovat epäkelpoja ja jättävät lapset naisten huolehdittavaksi myös taloudellisesti. Varakkaalla naisella ei välttämättä ole miestä olleenkaan, vaan hän pallottelee (yleensä nuorempia) miehiä poikaystävinään ja elättää heitä.

Seuraava iso juhla on sitten hautajaiset ja se onkin kaikista isoin. Vainaja pyritään hautaamaan esi-isien lähelle ja suvun kotikylään. Hautajaiset ovat iso tapahtuma, joiden valmistelu kestää pitkään. Itse muistojuhla pidetään hautaamisen jälkeen ja tavat voivat poiketa paljonkin Ghanan sisällä. Juhlan suuruus riippuu kuolleesta, vanhoille ja arvostetuille pidetään hienommat hautajaiset, mutta tavallisestikin juhlat kestävät useita päiviä. Tärkeän päällikön kuolemaa voidaan piilotella kuukausia, ettei valtatyhjiö aiheuttaisi kiistaa sukujen välille. Juhliin voidaan teetättää vartavasten kangas, esim. vainajan naamakuvalla, tai pieniä kirjasia, jotka kertovat vainajan elämän vaiheista. Peruskaava menee jotakuinkin seuraavasti: perjantaina on hautaus, lauantaina juhlitaan ja sunnuntaina on siunausmessu kirkossa. Selkeän eron hautaujaisissa tekevät pohjoisen muslimit, jotka hautaavat vainajat nopeasti, vähintään kolmen päivän sisällä. Ja koska pohjoinen on myös köyhempää aluetta, eivät hautajaiset usein ole niin (suomalaisella näkökulmalla katsottuna) ylimenevät kuin etelässä.

Kuinka olla ihmisiksi Ghanassa

Tapaetikettiä Ghanaan suuntaavalle:

• On tärkeää tervehtiä ihmistä ja kysyä kuinka hän (ja hänen perheensä) voi, ennen kuin käy itse asiaan. Näin kannattaa toimia niin kaupoissa kuin tietä kysyttäessä.
• Ihmisiä puhutellaan usein siskoiksi/tädeiksi/veljiksi/sediksi, tosin tämä ei ole oikein ottanut meillä sujuakseen. Myös nimen muistaminen olisi suotavaa, tämä tosin on Ollille hiukan haasteellista (onneksi on paljon saman nimisiä...).
• Jos syödään käsillä, käytetään ainoastaan oikeaa kättä, sillä vasen on likainen
• Muutenkin vasemman käden käyttöä olisi syytä välttää muualla kuin vessassa. Esim. rahat ja tavarat annetaan ja otetaan vastaan oikealla kädellä.
• Myös tervehtiminen ja lahjan antaminen tapahtuvat puhtaalla oikealla kädellä. Useaa tervehdittäessä aloitetaan oikealta ja muistetaan tervehtiä kaikki paikalla olijat.
• Jos ihmiset käyvät liian tuttavallisiksi ja olisi kiire eteenpäin, paras keino päästä tilanteesta on sanoa goodbye tai later
• Osoittamisen voi sormen sijaan tehdä huulia supistelemalla sen ihmisen suuntaan, ketä olisi osoittamassa. Ja jos haluaa kauempana olevan ihmisen huomion voi tehdä suhisevan shhh-äänen.
• Lupa kuvan ottamiseen tulee aina kysyä etukäteen
• Ruokaa ei ole kohteliasta haistaa ennen syömistä
• Nenän niistäminen ruokapöydässä ei myöskään kuulu hyviin pöytätapoihin (mikä voi olla haastavaa, kun ruoka on tulista)
• Nuoremmat antaa istumispaikkansa vanhemmille ja ottaa hatut ja aurinkolasit pois vanhempien seurassa
• Kengän tai jalan pohjalla jonkun osoitteleminen on törkeää, vältä siis jalkojen ristimistä ja jalkapohjien paljastelua
• Julkiset hellyyden osoitukset eivät ole yleisiä. Esim. käsikädessä kävely ei ole tavallista vastakkaisten sukupuolien kesken, mutta miehet voivat hyvin kävellä käsikädessä miesten kanssa ja naiset naisten kanssa ystävyyden osoituksena.
• Etiketti jonkun luona vierailuun menee suunnilleen näin: ensin tervehditään, sitten istutaan alas, sitten saadaan vettä ja sitä kuuluu ainakin hörpätä, sitten tervehditään taas ja sitten isäntä kysyy, että milläs asialla sitä ollaan, sitten kerrotaan asia (ja annetaan tuliainen jos sellaisen on mukaan ottanut, mikä on suositeltavaa, mutta ei pakollista), jonka jälkeen voikin sitten rupatella tuttavallisemmin
• Ja ei huolta, jos ulkomaalainen ei osaa kaikkia kulttuurietikettejä, häneen suhtaudutaan kuitenkin ymmärtävästi, kunhan asenne on avoin ja nöyrä

Save them young mission

Save them young mission -lastenkoti sijaitsee Betlehemissä, n. 10km kotoamme. Kuljen ensin jaetulla taksilla community 1: seen ja sieltä tro-trolla Betlehem Bridgelle, josta on n. puolen kilometrin kävelymatka perille lastenkotiin, joka erottuu hyvin ympäristöstään kirkkaan vaaleanpunaisine rakennuksineen. Lastenkodissa asuu 65 lasta, n. 1,5 vuotiaista 16-vuotiaisiin. Keskellä isoa rakennusta on kaksi luokkahuonetta ja molemmissa päädyissä on nukkumatilat, toinen pääty tytöille ja toinen pojille.

Lapsen koosta ja kehitystasosta on mahdoton sanoa lapsen ikää, sillä lastenkodin jopa yli kolme vuotiaat voivat näyttää pienemmiltä kuin meidän oma puolitoista vuotias. Lapset täällä ovat yleisestikin pienempiä kuin Suomessa, niin kuin synnytysosasto jutussa jo tuli esille, mutta yhtenä syynä pienikasvuisuuteen ja kehityshäiriöihin on alitavitsemus tai puutteellinen ravitsemus ennen lastenkotiin joutumista ja myös sen jälkeen.  Lastenkodin ruokalista ei ole kaikkien suositusten mukainen. Papusoppaa ja riisiä on useana päivänä viikossa, riisin kanssa on silloin tällöin pieni kokkare kanaa tai lihaa. Nursery-luokan opettajalla on usein jotain hedelmiä tai leipää mukana välipalaksi pienimmille lapsille. Lastenkoti saa silloin tällöin ruoka- ja tavaralahjoituksia ja vaatelähetyksiä paikallisilta kirkoilta ja hyväntekeväisyysjärjestöiltä.

Lapset tulevat lastenkotiin poliisin tai sosiaaliviranomaisten toimesta. He asuvat lastenkodissa siihen asti, kunnes muuttavat täysi-ikäisinä asumaan omilleen. Osa lapsista on orpoja osa vanhempiensa hylkäämiä. Usein vanhemmista ei ole mitään tietoa, jos lapsi on löydetty pienenä kadulta. Isommat lapset ovat mielellään ja avoimesti kertoneet taustastaan, kun olen sitä kysynyt ja ovat onnellisia siitä, että ovat päässeet asumaan lastenkotiin.

Lastenkodilla on kolme koululuokkaa. Nursery-luokka on pienimmille, ja siellä jo opetellaan aakkosia ja lyhyistä sanoja kirjoittamaan. Pienimmät lapset nukkuvat luokan lattialla päiväunet. Kinder garden 1 ja 2 ovat samassa isossa luokassa ja siellä isommat lapset opettelevat lukemaan ja laskemaan, ja oppivat luonnonilmiöitä ja ihmiselimistön saloja , joita minäkin pääsin jo yhtenä päivänä opettamaan kun opettaja tunsi itsensä huonovointiseksi. Kävin ensin opettajan opettaman aiheen loppuun eli opetin mistä ravinnosta ihminen saa energiaa, mistä vitamiineja ”suojelemaan taudeilta” ja mistä proteiinia elimistön kasvuun. Sitten opetin vähän eri aiheesta, mutta mikä osoittautui mielenkiintoiseksi aiheeksi, nimittäin; millaista on Suomessa.  

Uskonnon opetus kuuluu sekin lapsille, kerran viikossa kaikki lapset kokoontuvat isoon luokkaan opettajan pitämään raamattuopetustuokioon, lisäksi joka päivä pidetään jossain välissä rukous- ja ylistyshetki, jonka lapset itse vetävät. Musiikkitunnillakin lauletaan uskonnollisia lauluja ja tietenkin tanssitaan ja taputetaan ja hakataan pulpetteja, meteli on mielenkiintoinen kokemus.  

Lastenkodilla minun ei tarvitse missään välissä tuntea itseäni toimettomaksi tai turhaksi, sillä syliin on suorastaan tungos ja koko ajan joku vetää kädestä johonkin suuntaan. Välillä on hankala päättää mihin luokkaan menisi, kun kaikki haluaisivat omaansa. Oppituntien aikana kiertelen ja katselen mitä lapset tekevät ja neuvon jos joku ei pääse alkua pidemmälle. Nursery-luokassa  ollessani touhuan pienimpien kanssa ja myös tarkistan isompien tekemiä tehtäviä. Olen opettanut pienimmille lapsille muutaman suomalaisen lorun käsileikkien kera mm. Harakka, harakka huttua keittää ja hämä-hämä-häkki kiipes langalle. On hauskaa kun jotkut osaa jo sanoa selvällä suomenkielellä: ”antaa tuolle, antaa tuolle, antaa tuolle...”. Lapset ovat haltioissaan kun oppivat tekemään sormillaan hämä-hämä-häkin alkuvaikeuksien jälkeen ja esittelevät sitä innoissaan muille lapsille ja opettajalle. Perjantaina piirsin liidulla ruutuhyppelyruudukon luokan lattialle, tämä innosti erityisesti nursery-luokan opettajan hyppimään siinä innoissaan ja opettamaan sen myös lapsille.

Lastenkodilla on kolme opettajaa ja neljä ”mamia”. Opettajat käyvät lastenkodilla päivisin töissä, ”mamit” asuvat siellä lasten kanssa. Opettajana voi täällä olla kuka vain, siihen ei tarvita mitään tutkintoa ja se näkyy opettajien motivaatiossa työhönsä. Usein he vain istuvat pöytänsä takana ja nukkuvat pää pulpetissa samalla kun lapset juoksevat ympäri luokkaa. Välillä opettajat juoksevat oppilaiden perässä keppi kädessä, ruumiillinen kuritus on sallittua. Se onkin suuri ihmetyksen aihe, kun kerron, että Suomessa ruumiillinen kuritus on laitonta. Nursery-luokan iäkäs opettaja vaikuttaa eniten ”läsnäolevalta” henkilöltä lasten arjessa, huolehtien lasten välipalasta ja pitää myös lapsia sylissä. Häntä lapset kutsuvat myös ”mamiksi”. Yksi ”oikeista mameista” on yleisvartijan roolissa ja istuu luokkarakennuksen edessä välillä huutaen lapsille järjestystä pitääkseen. Toinen tekee ruokaa yhdessä isompien lasten kanssa, kolmas pesee pyykkiä, jota on todella paljon (Yhtenä päivänä olin häntä auttamassa, kaikki pyykki pestään täällä siis käsin) ja neljäs on siellä missä tarvitaan.  ”Mameilla” on paljon työtä ja lapsia on 65, joten ei heillä mitenkään ole aikaa olla länsä jokaiselle lapselle riittävästi, sen näkee lasten läheisyydenkaipuussa ja huomiohakuisuudessa, joka on siis valtava.  Minua lapset kutsuvat ”obroni mamiksi” eli valkoiseksi äidiksi.

Isommat lapset hoitavat pienempiä lapsia kuin suurperheessä konsanaan. Nuorimman lapsen 16-vuotias äiti on myös lastenkodissa, mutta hän käy muiden isompien lasten tavoin muualla koulussa päivisin. Lastenkodissa on muutamia kehitysvammaisia lapsia, joista osa käy myös muualla koulussa.

Mukava viikko kyllä ollut, lastenkotityö on aika lailla vastannut odotuksiani. Aikaisempi tutustuminen kouluihin ja katulapsityöhön toimivat hyvin valmentautumisena lastenkotityöhön. Minulla oli jo jonkinlainen käsitys siitä äänitasosta mikä vallitsee kun niin monta ghanalaista lasta on samassa tilassa. Positiivinen yllätys oli, että metelintaso tässä lastenkodissa ei ole koko ajan niin korkea, kuin mitä se joissakin kouluissa oli, ehkä se johtuu tiukasta kurista tai sitten olen jo äänitasoon tottumassa, koska eihän täällä ole öisinkään ihan hiljaista, aina kuuluu jotain ääntä jostain välillä kovempaa ja välillä hiljempaa.

Mielenkiinnolla jatkan töitä ensiviikolla.

Juoma puolesta

Ensin perus,  eli vesi. Sitä tulee hanasta, joka on kait periaatteessa juotavahkoa. Ruoan laittoon sitä on käytetty, kun on keitetty kunnolla ennen pastojen/riisien/jamssien lisäämistä. Sitten on puhdistettu vesi, eli pussivesi. Se on ollut meillä se perusjuoma. Sitä saa ihan kaikkialla ja se on edullisempaa kuin pullovesi, joka on sitten periaatteessa se kaikkein puhtain. Leeville juotettiin ensimmäinen kuukausi pullovettä, mutta kun emme ole vielä omiakaan vatsoja sekaisin saaneet, niin siirryimme sitten antamaan Leevillekin pussivettä ja hyvin on maha toiminut ainakin vielä. (Välihuomautuksena, että Leevi ja Laura ovat myös syöneet maitohappobakteereja koko ajan. Lisää voi lukea Minnan blogista http://ita-aasianvalloitus.blogspot.com/, jostain alkupään merkinnästä, jota en nyt jaksa kaivaa.)

Sitten mehuja saa myös, jokunen kioski löytyy, jossa hedelmistä puristetaan tuoretta menua. Muuten virvoitusjuomat kuten kokis tunnetaan yleisnimellä minerals. Niitä myös on tarjolla melkein missä vain,  yleensä tölkissä mutta myös pullossa. Myös makuja on melkein joka lähtöön, omaan suuhun maukkainta on ollut kookoksen makuinen mineraali.

Sitten on se ehket paras (minulle) uutuus täällä, eli malt(a). Se on alkoholitonta mallasjuomaa, johon on lisäilty usein vitamiineja ja joskus, tiedä miksi, laktoosia (jolloin nimen eteen laitetaan sana milk). Parhaiten sen kuvailee makeaksi kotikaljaksi, tosin se on tummempaa kuin suomalainen. Yllättävän hyvin se täällä helteessä maistuu, tosin tässäkin on vahvasti tämmöinen jakolinja, että toiset ei tykkää ollenkaan. Löytyy vaikka miltä merkiltä, mutta omaan suuhun on parhaiten maistuneet Guinnessin tekemä Malta ja Accran panimon tekemä Milk Malt. Paikallinen tapa on juoda tämä pillillä pullosta/tölkistä.

Paikallisten suuri aamuherkku on kaakao, tarkemmin vielä Milo-merkkinen kaakao (Nestlen merkki). Täällä oli pääuutislähetuksessä juttu siitä, miten euroopassa ei saa ghanalaista Miloa. Sieltä saa kyllä Keniassa tehtyä Miloa, mutta se ei kuulema ole lähellekkään yhtä hyvää. Yksi Hollannissa asuva ghanalainen oli saanut syytteetkin ghanalaisen Milon laittomasta maahantuonnista. Uutisen lopetti perheen äidin kommentti, että hän tuo mukanaan Ghanasta aina Miloa lapsilleen, koska he eivät kuulema muuta kaakaota suostu juomaan. No itse en suurta eroa normikaakaohon ole huomannut, hyvää kyllä on, mutta ei nyt niin erikoista.

Kun siirrymme sitten alkoholipitoisiin, niin selviää myös tölkkien suosio mineraalien yhteydessä. Ensinnäkin suurin osa supermarketeista on libanonilaisten omistuksessa, jolloin niissä ei myydä alkoholia vaan sitä saa helpoiten spoteista, joita sitten onkin joka kadun kulmassa useita. No spotista kun ostat mineraaleja tai olutta, niin pullo on panimon omaisuutta. Eli jos et juo juomaa paikan päällä, muista tämä mainita, niin maksat vähän ekstraa itse pullosta. Seuraavalla kerralla sitten tuot tyhjän pullon mukana, niin saat juoman mukaan pelkän nesteen hinnalla. Kierrätystä siis.

Suosituimpia tällä hetkellä tuntuvat olevan Star ja Club lagerit, joista ensin mainittu on Guinnessin tehtaalla Kumasissa pantu ja jälkimmäinen Accran panimon tuote. Molemmat ovat manioita lagereita, raikkaita kuten ilman alaan kuuluu. Myös Guinnessin Forein Extra Stout on suositttu, tosin kuulema ollut paljon suositumpi parikymmentä vuotta sitten. Tämä onkin sitten erikoisempi kokemus näin kolmenkymmenen asteen helteessä, kun nuo tummat oluet yhdistyy mielikuvissa herkemmin kylmempiin seutuihin. Olut on aika kallista suhteessa muuhun hinta tasoon, normi 6,25 desin pullo maksaa yleensä 3 cediä (1,20 €). Samalla rahalla voi saada edullisen lounaan chop barissa. 3,75 desin pullo on sitten mini ja on yleensä suhteessa ylihinnoiteltu, maksaen monesti melkein saman verran kuin normi.

Sitten paikallista tavaraa on  palmuviini, jota tosin ei enää saa kaupallisena valmisteena, vaan se pitää hommata kadunvarsimyyjiltä. Tehdään palmun mahlasta (eikä siis kookoksen mehusta, kuten itse luulin, kunnes minua valaistiin asiasta) käyttämällä. Palm tapper on palmuviinin tekijän nimike. Itse tuote on helpoiten kuvailtavissa simaksi. Jos tuotteen nimi on ntunkum, niin prosentteja ei ole liikaa ja maku on virkistävä, väkevämpi tavara tunnetaan nimellä doka (tästä lähdin tiedätte, että dokaamaan lähtiessä tulee suunnata tänne Ghanaan palmuviiniä litkimään). Pohjoisessa tehdään myös pito nimistä olutta, joka on hirssi pohjaista, mutta sitä en ole täällä etelässä vielä löytänyt.

Sitten, jos haluaa enemmän prosentteja, niin voi suunnistaa spottiin ja tilata paikallista pontikkaa eli akpeteshie:tä. Joka kylässä tehdään omansa ja Teman paikallinen tunnetaan nimellä KK (eli keikei) ja sitä on maustettu jollain mysteeriksi jääneillä yrteillä. Mukaan voi myös laittaa inkivääriä ja valkosipulia, ettei KK tuoksahda hengityksestä liikaa läpi. Eihän tätä nyt hyvän makuiseksi voi sanoa, mutta paljon pahempaakin se voisi olla. Annostelu määristä voisi sanoa, että pienin annos maksoi yhden cedin (40 senttiä) ja sillä sai desin tien toisella puolella olevassa Friends hotellissa. Tavaraa myydään myös kotiin kun tuo oman pullon.

Muita väkeviä ja viinejä myydään sitten erillisissä kioskeissa ja ne on suhteessa kalliita. Varsinkin väkevien mainonta on aika runsasta, kuten myös oluen, aina Irlannista tutulla “drink responsibly”-varoitustekstillä varustettuna. Paljon mainoksessa käytetään mielikuvia johtavista miehistä, jotka tekevät vaikeita ja vastuullisia päätöksiä, ja sitten ottavat lasin mitä juomaa nyt mainostetaankaan. “Come drink at the table of Men” ja “Feel like King” käyvät esimerkiksi sloganeista. Naisille taidetaan mainostaa lähinnä mineraaleja, ei ainakaan tule mieleen kuin yksi naisille suunnattu alkoholimainos (“Be a woman with attitude and a lady with a class”). Naiset ovat lähinnä mainoksissa miesten kaulassa ihailellen komeaa miestä lasi kädessä.

Alkoholismi on täällä piilossa oleva ongelma. Se ei näy yhtä selvästi katukuvassa kuin Suomessa kesällä, mutta alkoholia kuluu kuitenkin paljon. Esimerkiksi James Townissa Accrassa ongelma on paha, vaikuttaen osittain katulapsien suureen määrään. Itseasiassa koko alkoholin juominen on hiukan piilotettu juttu. Terasseja ei varsinaisesti ole, vaan spoteilla on ylensä aidattu ja katostettu tarjoilualue, jonne ei tieltä näy. Mutta spotteja on siis ihan kaikkialla ja alkoholia myös myydeen monesta kojusta erikseen. Eli ei alkoholi piilossa ole, mutta vähän kuitenkin syrjemmässä.

Tässä vaiheessa voisi kait olla hyvä paikka puhua muistakin laillisista päihteistä Ghanassa. Ensin Suomessa suosituin, eli kahvi. Sitä juodaan vähän ja tarjolla on vain pikakahvia. Temassa olen huomannut vain kaksi spottia, jotka mainitsee, että myös kahvia olisi tarjolla (oletan että Accrassa voisi olla ihan kahviloita, ja ainakin isoissa hoteilleissa varmaan kupillisen nenänsä eteen varmaan saa). Kahvivieroitus voisi siis olla paikallaan ennen matkaa tänne suunnalle. Olen itse ollut kahvi-illuusiossa, kun Arja on aamuisin keittänyt pannullisen kahvia kaasuliedellä (ystävät lähettävät/tuovat hänelle tänne suomalaista kahvia). Kahvipullaksi käy sugar bread, joka maistuu pullalta ilman kardemummaa. Myöskään teetä ei tunnuta juovan juurikaan, kontrastina vaikka Pohjois-Afrikan maihin, joissa kuumuudesta huolimatta teetä litkitään päivät pitkät. 

Muualla Länsi-Afrikassa suosittuja kola-pähkinöita ei täällä paljoa näe syotävän, mutta saa niitä torilta kun kysyy. Kolapähkinä sisältää kofeiinia, theobromidia ja theofylliiniä, eli samaa tavaraa kuin mitä loytyy kahvista, kaakaosta ja teestä. Vaikutuskin on siis samanlainen, eli miedosti piristävä. Maku sitten onkin erittain karvas, kuten on edella mainituissakin raakana. Eli ei tätä ilman totuttelua kyllä kehtaa syödä, pahaa on. Ja punaiseksi menee suu ja sylki. Niin tämä on sitten se kola osa siinä cocacolan nimessä, toinen osa tulee kokapensaanlehdistä joita siihen myös käytetään. Ennen kolapähkinät ovat olleet arvossaan, koska niiden katsottiin auttavan moniin vaivoihin (esim. lukemassani kirjassa tabun rikkomisen seurauksista selvisi syömällä kolapähkinöitä).

Myöskään tupakointi ei näy katukuvassa. Mainoksia ei ole, en ainakaan yhtään muista. Käytäntö on ilmeisesti, että, jos poltat, niin poltat siellä mistä tupakan ostit tai sitten kotonasi, mielellään sisällä, niin ettei kadulle näy. Maineellesi ei tee hyvää, jos käryytät kadulla tai muutenkaan ihmisten näkyvillä, niin tekee vain kiinalaiset tehdastyöntekijät (joita on muuten yllättävän paljon kiinalaisissa tehtaissa töissä, kun ovat halvempaa työvoimaa kuin ghanalaiset...). Jos siis röyhyttelet ja tulet Ghanaan niin harkitse lopettamista. Keuhkosikin kiittävät ja pysyt hyvän ihmisen maineessa.


Ps. Saimme taas netin toimimaan kotona, mutta ikävä kyllä Ollin läppäri on vieläkin sökö, niin uusia kuvia emme ole saaneet siirrettyä. Tässä jutussa pitäisi olla vesikappaleen kohdassa söpö kuva Leevistä juomassa pussivettä, mutta teknisistä ongelmista johtuen semmoinen nyt puuttuu. Mukana olevat kuvat ovat vanhoja, jotka juttuun sai liitettyä.

Uskonnosta Ghanassa

Uskonnolla on suuri merkitys päivittäiseen elämään Ghanassa ja uskonnot ovat sosiaalisen identiteetin ja arvojen perusta. 2000 vuonna tehdyn väestönlaskennan perusteella noin 69 % ghanalaisista on kristittyjä, noin 16 % muslimeja ja perinteisten uskontojen harjoittajia on noin 9 %. Karkeasti sanoen etelä Ghana on kristittyjen aluetta, kun taas pohjoisosissa islam on yleisin uskonto. Tosin tässäkin tapahtuu koko ajan muutosta, kun köyhästä pohjoisesta muutetaan rikkaamman elämän toivossa etelän kaupunkeihin. Tämä vaikuttaa myös alueiden tapaetiketteihin. Perinteisillä uskomuksilla on suuri rooli vielä kulttuuriin, vaikka niitä ei enää pääasiallisena uskonnontona usein enää harjoitetakkaan.

Kristinusko saapui nykyisen Ghanan alueelle portugalilaisten kauppiaiden mukana 1400-luvulla. Kristinuskon leviäminen oli kuitenkin hidasta ja se alkoi saada jalansijaa oikeastaan vasta 1800-luvulla kolonialismin myötä. 1960 luvullakin kristittyjä oli alle 40 %. Ghana on myös Länsi-Afrikan ainut valtio, jossa kristittyjen osuus on yli 50 %. Nykyisin Ghanassa toimii useita kristillisiä suuntauksia, kuten metodismi, katolilaisuus, anglikaanisuus, presbyteerisyys ja luterilaisuus. Ghanan kristillistenkirkkokuntien kattojärjestö on Ghana Christian Council. Merkittävä osa (yli 40 %) Ghanan terveydenhuollosta on jollain tavoin kristillisten järjestöjen organisoimaa, samoin kuin monilla kouluilla on linkki kristillisiin järjetöihin.

Islam on saapunut kristinuskon tapaan Ghanan alueelle kauppasuhteiden mukana. Osittain tästä syistä sen vaikutuspiiri myös rajoittuu pohjoiseen osaan, koska arabien kauppareitit Ghanan kullalle ja muille kauppatavaroille kulkivat pohjoisen alueilta Shahelin ja Saharan yli välimerelle ja lähi-itään.

Paikalliset perinteiset uskonnot ovat animistisia, joissa kaikilla elävillä ja elottomilla asioilla on henki. Henkien katsotaan olevan jumalan välikappaleita, jotka välittävät jumalan tahtoa ihmisille. Perinteiset poppamiehet/shamaanit/papit (emme oikein tiedä miksi heitä kutsua) puolestaan välittävät henkien tahdon ihmisille. Henkien ja poppamiesten katsotaan pyrkivän ohjaamaan ihmisiä siten, että he olisivat tasapainossa sekä ihmisyhteisön, että henkimaailman kanssa. Lisäksi henkimaailman kanssa ovat tekemisissä noidat, jotka tekevät pääasiassa pahaa, ja juju-miehet, jotka voi palkata ajamaan omaa etuaan, esim. raha tai rakkaus asioissa. Poppamiehiltä odotetaan parantavien yrttien ja aiheuttavien syiden lisäksi perimmäisen syyn selvittämistä, eli johtuuko tauti suojelushenkien tyytymättömyydestä vai noidan tai juju-miehen langettamasta pahasta hengestä. Henkiin uskovalle, tällä sairauden selityksen tasolla on varmasti voimakas psykologinen vaikutus. Myös esi-isiä kunnioitetaan, sillä heidän katsotaan toimivan välittäjinä fyysisen maailman ja henkimaailman välillä ja tarjoavan suojelusta suvulleen. Tämä näkyy esim. siinä, että maljan kohottamisen yhteydessä ensin kaadetaan hiukan juomaa maahan esi-isille.

Täällä Temassa kristinusko on näkyvin ja kuuluvin uskonto katukuvassa. Useilla liikeyrityksillä on raamatullinen nimi (vaikkapa Jeesuksen veri –parturi, Jeesus pelastaa-ravintola), taksien ja tro-troiden takalaseissa on usein raamatun lauseita tai kohtia ja ympäriltä kuuluu niin gospelmusiikkia kuin pastoreiden nauhoitettuja saarnoja. Sunnuntaina messut kuuluvat kauas ja usein lauantaina on myös koko yön messuja, jotka myös kuuluvat ympäröivään yhteisöön. Yksi selkeä piirre on myös kirkontapahtumien mainostaminen. Kirkkokuntia on vaikka kuinka ja niitä mainostetaan näyttävästi. Kirkot ovatkin yksi näkyvimmistä mainostamisen kohteita maassa, jossa melkein joka puussakin tököttää jokin kyltti mainostamassa jotakin. Ja isoja kirkon tapahtumia mainostetaan isosti. Täällä tunnettu pastori, esim. ghanalainen Mensah Otabil tai nigerialainen Chris, saa paikalle jalkapallostadiollisen porukkaa. Ja osa pastoreista myös tienaa sievästi ja monen kirkon huhutaankin olevan perustettu rahankeruu tarkoituksessa (esim. luterilaisessakin kirkossa on kaksi kolehtia, useimmissa karismaattisemmissa kolme tai neljä. Tosin paikallinen neuvo on, että vain yhteen laitetaan oikeasti rahaa ja muihin ollaan vain laittavinaan). Esim. Deson vieressä on useammankin pastorin isoja omakotitaloja. Suomesta tulevalle jo pelkkä kirkkojen määrä on häkellyttävä samoin kuin niiden mainostaminen isosti. Mainokset keskittyvät kirkon tapahtumien karismaattiseen ja kokemukselliseen puoleen, ihmeitä unohtamatta. (Semmoinen knoppitieto löytyi, että Länsi-Afrikassa on noin 270 profeettaa. Tosin samassa yhteydessä ei ollut profeetan määritelmää, eli ihan selväksi ei jäänyt millä perusteella tähän lukuun oli päästy.)

Islam ei ole niin näkyvä kuin kristinusko täällä Temassa. Meidän yhteisössä on moskeija ja jos oikeaan aikaan herää yöllä, niin rukouskutsunkin kuulee juuri ja juuri (päivällä elämän meno peittää kutsun alleen). Muuten islam ei tosiaan Temassa näy, mutta esim. Cape Coastin lähellä oli jo enemmän moskeijoita, osa isoja kuten kirkot täällä. Yksi näkyvä uskonto täällä Teman ja Accran alueella on mormonit, jotka ovat rakentaneet tänne useita isoja kirkkoja, kaikki samalla kaavalla, kuten myös muualle päin maata (Accran pääkirkko on iso ja ihan keskeisellä paikalla). Heistä varoiteltiin luterilaisen kirkon yhdessä saarnassa, eli ilmeisen aktiivisia ovat. Temassa eivät myöskään perinteiset uskonnot juuri näy katukuvassa, verrattuna esim. Accraan jossa on juju-miesten mainoksia melkein yhtä tiheään kuin kirkkojen mainoksia. Mutta ihmisten elämässä ne näyttelevät vielä roolia uskomuksina, vähän kuin horoskoopit ja vastaavat meillä Suomessa. Eli kristitty tai muslimi ghanalainen voi myös uskoa joidenkin elämän alueiden tapahtumien pohjautuvan näihin perinteisiin uskomuksiin. Ennen kaikkea kaikki paha mitä perheelle tai itselle tapahtuu katsotaan usein johtuvan jonkun kateellisen langettamasta jujusta. Tähän sitten apua haetaan jujumiehen vastajujulla tai suojelevillä amuleteilla. Kuten sanoin, tämä ei niinkään näy arjessa, vaan enemmän harvinaisempien vastoinkäymisten yhteydessä.

Usko esi-isien kykyyn vaikuttaa henkimaailman kautta näkyy varmaankin parhaiten hautajaisissa, joita vietetään todella ylenpalttisesti. Mitä vanhempi henkilö, sitä isommat kemut. Normaalit hautajaiset kestävät kolme päivää, tärkeämmät sitten pidempään. Ja hautajaisissa sitten kaadellaan alkoholia maahan esi-isille nautittavaksi. Idässä näkyi myös isoille päälliköille perustettuja alttarin kaltaisia hautoja. Ajatus menee kutakuinkin sitä rataa, että mitä hauskempaa hautajaisissa on, sitä parempi elämä kuolleella on tuonpuoleisessa. Hautajaisia emme tosin ole vielä päässeet kokemaan kuin etäältä; joka viikonloppu hautajaisvieraita näkyy ympäri kyliä ja toreja. Hautajaisiin puetaan yleensä musta-punainen tai musta-valkoinen vähän heimosta riippuen, jos kuollut on yli 70 vuotias ja sitten ruskea-mustaa, jos on nuorempi. Jos kuollut on merkkimies/nainen, esim. isopäällikkö, niin hautajaisiin voidaan teetättää vartavasten kangas esim. kuolleen kasvokuvalla varustettuna.

Kokonaisuudessaan uskonnollisuus on siis paljon Suomea näkyvämpi osa jokapäiväistä arkea Ghanassa. Useimmiten kysymys ei esim. kuulu, että ”käytkö kirkossa?” vaan että ”missä kirkossa käyt?”. Samalla kuitenkin vieroksumista aiheuttaa uskonmenojen kaupallisuuden tuntu ja kokemuksilla ja ihmeillä mainostaminen. Pohdittavaa siis varmaan riittää vielä Suomeen palattuakin. Mutta jos pitäisi itse trotron takaikkunaan teksti valita, niin se olisi varmaan ”Judge Not”, koska trotrot ovat tunnettuja muita kuskeja ärsyttävästä ajotavastaan.

Historiaa ja kotoisaa tunnelmaa

Hyviä kuulumisia, Laura aloittaa maanantaina työt Save them young mission –orpokodissa. Orpokoti sijaitsee Betlehemissä, noin 10 km meidän majapaikastamme. Siitä varmasti lisää sitten kun on muutama päivä töitä takana. 

Laura: Oli oikeastaan ihan hyvä, että klinikkatyö ei onnistunutkaan, sillä nyt  pääsen kokeilemaan orpokotityötä, mistä olen haaveillut pitkään ja mihin koko vapaaehtoistyöhaaveeni on perustunut. Ihmiset kuvittelevat aina, että jos on sairaanhoitaja, niin haluaa mennä aina töihin sairaalaan tai klinikoille ja siksi tarjoavat ensin juuri sellaisia paikkoja työkohteiksi, mutta onneksi nyt tuli myös tälläinen uusi mahdollisuus.  Katsotaan, voihan olla, että orpokodissakin löydetään minulle jokin sairaanhoidollinen tehtävä.  Minä toivon kuitenkin pääseväni osallistumaan ihan lasten päivittäiseen perushoitoon, huolenpitoon ja  välittämiseen ja olemaan kaikkein pienimpien kanssa leikkien ja lueskellen, sillä välin kun vähän isommat ovat koko päivän luokkahuoneessa aloittelemassa lukemaanopiskelua ja laskemista.

Mutta ettemme mene asioiden edelle, niin kuulumisia tältä viikonloppulta, jolloin suunnistimme Accraan tarkastamaan kansallismuseota, jossa on esillä Ghanan historiaa ja kulttuuria, sekä Accran ostoskeskusta, jossa on esillä Ghanan nopea siirtyminen kulutusyhteiskuntaan.

Kansallismuseota voimme suositella. Kohtuullisen pienessä museossa on tiivistyneenä paljon siitä Ghanasta, mitä olemme reissun aikana nähneet. Etnologinen puoli on hallitseva, esitellen monia ghanalaisen elämän puolia, kuten kentekankaan tekoa, soittimia ja pohjoisen paimentolaisten olohuoneen kalustoa. Mutta myös arkeologinen puoli oli kiinnostava. Erityisesti erimuotoiset Ashantien käyttämät painot kullan punnitsemiseen olivat hienoja, samoin kuin puuesineet, kuten päälliköiden tuolit ja sauvat. Erikoisia ovat myös vallan symboleina toimineet miekat, joilla ei muotonsa puolesta ole kuin seremoniallinen merkitys; tappeluun niistä ei olisi. Katselmuksen laajuus ulottui varhaisimmista löydetystä ruukunpalasista varhaisiin kuningaskuntiin, sieltä orjakauppaan ja lopulta nykyghanaan, joka esittäytyi taidenäyttelyn muodossa.

Museokäynnin jälkeen suunnistimme  Fan Icen voimalla kohti Accran ostoskeskusta, joka on maan suurin. Sieltä löytyy kaikki mitä kulutusyhteikunnan kasvatti voisi ikinä haluta. Paitsi musiikkia, eli vieläkään ei löytynyt alkuperäisiä cd:tä. Eikä Lauralle vaatteita. Mutta kaikkea muuta, mitä me emme olleet ostamassa löytyi. Niin ja hyvää kiinalaista oli myös, varsinkin nuudelikeitto oli herkullinen. Jännä huomio on, että Temassa tai Accrasakaan ei valkoihoisia juurikaan näe, mutta Accra Mall:lle heitä on keskittynyt suuri määrä. Myös oman auton käyttö tuntui olevan suosiossa ja jatkuva ruuhka ostoskeskuksen edessä taattu. Esim. Temassa ostoskeskuskulttuuri ei ole vielä yhtä voimissaan, vaan meidän ainoalla käynnillä siellä oli meidän lisäksi noin 10 asiakasta. Ostoskeskuksista on kyllä tulossa kansainvälisyyden satamia, koska kaikkialla ne tuntuvat enemmän tai vähemmän samalta. Eli tänne voi tulla koti-ikävää potemaan ja syömään roskaruokaa (erikoinen fakta on muuten se, ettei Ghanassa ole yhtään McDonaldsia, eli BigMaciä täältä ei saa). Ostoskeskuksen edestä muuten täyttyi trotro nopeiten tämän reissun aikana, kun porukka rynni sisälle ja osa jäi ruikuttamaan paikkojen täytyttyä pysäkille.

Mutta ei sen ihmeempiä, tärkeimpänä, että ensi viikolla alkaa Lauralla uudet hommat. Eli innolla huomiseen.

Uusi viikko

Netti ei vielakaan toimi, joten pikaiset paivitykset nettikahvilasta. Pahoittelen aluksi, etta edellisissa paivityksissa taisi olla tukku kirjoitusvirheita ja muita ongelmia, mutta koska olen aarimmaisen hitaalla koneella en niita nyt voi korjata. Korjaamme ne kun netti toimii taas kotosalla. Mutta ne kuulumiset: olemme viela Temassa, kavimme tanaan tutustumassa Bethlehem nimisessa kylassa olevaan orpokotiin, jonne Laura menee harjoitteluun, jos se sopii paikan johtajalle (tapasimme apulaispomon, jolle asia oli ok). Olli hoitaa Leevia ja auttaa Desolla. Katsotaan onnistuuko tama suunnitelma, vai muutetaanko kuvioita viela uudemman kerran.

Denu ja Keta

Lähdimme siis perjantaina Denuun, jonne oli alun perin tarkoitus mennä melkein koko täksi kolmeksi kuukaudeksi töihin Finlandia-klinikalle. Denu on pieni kaupunki itä Ghanassa Volta-läänissä. Parhaiten saapumisen paikalle huomaa siitä, että hyvä kuntoinen tie vaihtuu kaupungin keskusriteyksen kohdalla pöllyäväksi hiekkatieksi.

Denussa tiivistyy Ghanan nopeaa muutosta kohti länsimaisia arvoja. Kylillä näkee niin pelkkään yläosattomia hameeseen pukeutuneita mummoja kuin älypuhelimeen puhuvia nuoriakin länsimaisissa vaatteissa. Varsinkin hiukan keskustan ulkopuolella useimmat talot ovat perinteisistä savitiilistä tehtyjä ja aidat ja säilytystilat palmunoksista punottuja. Tietyllä tavalla tunnelma ei niin paljoa eronnut Temasta, mutta kontrasti Accraan tai Lomeen on selkeämpi. Markkinapäivänä kylä herää eloon ja ei voi kuin ihmetellä mistä kaikki ne ihmiset sinne torille ilmestyvät. Tarjolla on kaikkea mitä kuvitellä voi, kekseistä ja karkeistä koiranpentuihin.

Tulimme Denuun tänä viikonloppuna, koska meidän piti uusia leimamme passissa menemällä Togon puolelle, josta kirjoitetaan toisessa blogimerkinnässä, ja koska meidän oli tarkoitus aloittaa tutustuminen Finlandia-klinikkaan maanantaina. Perjantaina tapasimme Maijan, joka oli tullut Denuun aikaisemmin sillä viikolla, ja hänen avustuksellaan tutustuimme kylään ja sen rantaan. Lauantaina kävimme siis Togossa ja sunnuntaina suuntasimme Ketaan.

Keta on alueen historiallinen keskus, joka sijaitsee Atlantinvaltameren ja Keta-laguunin välissä kohoavalla hiekkasärkällä. Keta tunnetaankin hienosta rannastaan ja laguunin monipuolisesta lintuvalikoimasta. Tosin sijainnilla on huonotkin puolensa. Nykyään kylä on puoliksi hylätty, koska meri on viime vuosikymmeninä tuhonnut vuoroin itse kylää tai sinne johtavia teitä. Tunnelma onkin hiukan outo, kun joka toinen talo on hylätty. Ranta oli kyllä hieno ja täällä voisi majoittua palmunlehtimajoissa rannalla (kunhan vielä rannalle istutetut palmut kasvavat muutaman vuoden, niin niiden väliin saa riippumatonkin roikkumaan, jolloin paratiisiranta tunnelma on varmasti kohdillaan). Mutta itse laguuni oli pettymys, paljon mainostettuja lintuparvia ei näkynyt missään. Kalastajien seuraaminen oli ihan mielenkiintoista, mutta kokonaisuudessaan kylästä jäi vähän valju vaikutelma.

Maanantaina sitten kävimme aamusta tutustumassa Maijan harjoittelupaikkaan, eli Denun koulun erityisluokkaan. Luokassa on lievästi tai keskivaikeasti kehitysvammaisia lapsia. Vammat voivat olla fyysisiä, henkisiä tai molempia. Koulussa tarjotaan sekä akateemista, että käytännön koulutusta. Tavoitteena on, että kaikki oppivat elämisen perusasiat, kuten syömisen, vessassa käynnin, peseytymisen jne. Lisäksi on tavoitteena tunnistaa lapsen vahvuuksia ja joko valmistaa heidät osallistumaan normaaliin akateemiseen koulutukseen tavallisessa koulussa tai opettaa heille ammatti, jota he voisivat sitten harjoittaa koulusta valmistumisen jälkeen.

Koulun tilat on kunnostettu lahjoitusvaroin, mutta toiminta pyörii valtion avustamana. Tällä hetkellä käytössä on kaksi luokkahuonetta ja käsityötila. Oppilaita on tällä hetkellä noin 25, joka alkaa olla nykyisiin tiloihin maksimi. Enemmänkin oppilaita haluttaisiin varsinkin syrjäisemmistä kylistä, mutta silloin tarvittaisiin joko koululle oma auto, jolla lapset hakea tai tilat majoittaa osa lapsista koululle. Myös oppimateriaalista, leluista, kynistä, väreistä jne. on hiukan puutetta. Tarkoituksena olisi myös antaa monipuolisempaa ammatillista koulutusta, tällä hetkellä opettajat osaavat opettaa lähinnä ompeluun liittyviä ammattitaitoja.

Mutta tähän menkin pääsimme mukaan, kun Laura ja Maija harjoittelivat kuin perinteistä kente-kangasta tehdään kangaspuilla. Osa oppilaista teki myös ompelijoilta yli jääneistä kangaspalasista ja riisipussin seinistä mattoja, joihin jalat voi pyyhkiä ennen nukkumaan menoa.

Luokassa oli todella mukava tunnelma. Kontrasti oli aika suuri, kun tavalliset luokat harjoittelivat piiskauhan vauhdittamina keskipihalla marssimista keskiviikon itsenäisyys päivän paraatia varten ja erityisluokalla pistettiin päivän päätteksi tanssiksi. Lapset tuntuivat nauttivat koulussa olosta ja tekivät käsitöitä ahkerasti (maanantai on käsityöpäivä). Fyysisitä rajoituksista huolimatta oppilaat olivat innokkaita ja kyvykkäitä, esim. sormeton poika teki mattoja vaivattoman näköisesti käyttäen lusikkaa apunaan ja (ilmeisesti selkärankatuberkuloosin takia) kävelykyvytön poika osallistui päivän päättäneeseen tanssi tuokioon innokkaasti muiden mukana.

Päivä jatkui meidän osalta koulun päätyttyä odottelulla, jota menimme tekemään paikallisen kirjastoon, jossa meillä olikin kiinnostava juttutuokio kirjastonhoitajan kanssa. Hän oli kiinnostunut Suomesta ja suomalaisista tavoista ja kertoi vuorostaan innokkaasti Ghanasta ja erityisesti Volta-alueen tapakulttuurista ja erikoisuuksista.

Tarkoituksenamme oli siis mennä maanantaina tohtori Paulin luokse asumaan ja sitten tiistaina Laura olisi aloittanut työt Finlandia-klinikalla. Jo aikaisemmin tohtori Paulin kiinni saaminen on ollut haasteellista ja sellaiseksi se osoittautui nytkin. Kun emme olleet saaneet häntä kiinni neljään mennessä iltapäivällä, päätimme lähtetä takaisin Temaan, josta nyt siis myös tätä kirjoitan. Eli emme vieläkään ole Finlandia-klinikalla käyneet, vaikka se alunperin oli tarkoitus olla meidän täällä olon pääsyy. No suunnitelmat muuttuvat ja nyt meidän on aika alkaa miettiä mitä teemme loppuajallamme täällä.

Ps. Tamakin on edelleen viime viikonlopusta ja kuten aikaisemmin mainittu, niin Ollin pikkuläppäri on ilmeisesti hajonnut, niin emme ole vielä varmoja saammeko enää kuvia blogiin, kun muistikorttimme ei oikein tunnu kommunikoivan tämän Arjan läppärin kanssa. Eli jos kuvia ei tule, niin se ei kokonaan johdu meidän laiskuudestamme...

Togo

Lauantaina suuntasimme Togon puolelle saamaan uudet leimat passeihimme. Vaikka meillä on Kööpenhaminasta hommatut 3 kuukauden viisumit, niin lentokentällä saa passiin vain 60 päivän leiman. Oleskelu aikaa voi pidentää Accrassa tai Kumasissa imigrationissa vierailemassa tai poistumalla maasta ja tulemalla takaisin, jos on hommannut alunperin multiple entry viisumin (yleensä tämä tunnetaan viisumireissuna, mutta tässä tapauksessa oikeampi termi taitaisi olla leimareissu). Me valitsimme siis jälkimmäisen vaihtoehdon ja teimme päivä reissun Togon pääkaupunkiin Lomeen, joka on ihan Ghanan rajan tuntumassa. Togon viisumi maksaa 10 000 CFA:ta, eli vähän alle 20 euroa, eli suunnilleen saman verran kuin uuden leiman saaminen Accrassa tai Kumasissa.

Olimme vaihtaneet CFA:ta jo Temassa, mikä osoittautui ihan hyväksi vaihtoehdoksi. Rajalla homman olisi kyllä saanut myös tehtyä, mutta huijaamisen riski olisi suurempi, kun vaihtajaa löytyy vähän joka lähtöön. Muutenkin raja on aika kaoottinen, joten suurien rahasummien pyörittely ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Itse Togon viisumin saaminen oli simppeli homma, rajalla saatiin postimerkin kokoinen viisumilappu passiin ja noin 10 leimaa ja pari allekirjoitusta päälle.

Togon puolella suuntasimme heti meidän perheen ensimmäiseen Madventures (www.madventures.tv) nähtävyyteen, eli Lomen fetissitorille. Ikävä kyllä paikka oli aikamoinen pettymys, se oli pelkästään turisteille ja kallis, taas on tv huijannut hienoilla kuvakulmillaan ja mielenkiintoisilla juontajilla. 3000 CFA:n pääsymaksy ja, neuvottelujen jälkeen, 1000 CFA:n arvoinen valokuvauslupa eivät olisi olleet opaskierroksen arvoisia, ellei opas olisi ollut sama kuin madventuresin Länsi-Afrikka jaksossa, jolloin sai edes fanikokemuksen kaupan päälle.  Fetissit ovat siis palvonnan kohteena olevia eläinten pääkalloja ja nahkoja, mitkä kuuluvat perinteiseen kansanuskontoon voodoohon, mitä  Togon puolella ja pienissä kylissä Ghanankin puolella, mutta erityisesti Beninissä yhä harjoitetaan. Fetissitori vastaa käytännössä voodoo apteekkia. Kun asiakas tulee torille, hän vierailee ensin voodoopapin luona kertomassa hänelle ongelmastaan. Pappi kertoo tälle parannuskeinon ongelmaan ja antaa reseptin hankittavista eläintenosista. Asiakas noutaa tarvikkeet fetissitorilta ja vie ne papille, joka tekee niistä yleensä jauheen. Jauhetta voidaan käyttää monella tavalla esim. nauttimalla viinaan sekoitettuna tai törkkimällä ihon alle pienistä haavoista.

 Opastettuun kierrokseen kuului muutamien esineiden käytön kertominen, esim. salamaniskemistä kivistä tehty ketju kuulema auttaa reumaan ja käärmeen selkänikamista ja piikkisian piikeistä saa viinaan sekoitettuna avun astmaan. Kierros  jatkui voodoopapin luona vierailulla, jossa esiteltiin erilaisia hyvää onnea tuovia amulettejä mm. matkustamiseen ja rakkauselämään, jotka kaikki toki olivat myytävänä esityksen jälkeen. Sitten oli vuorossa valokuvaus ja kysely mahdollisuus. Olli kysyi hoitokeinoa alkoholismiin, mutta ikävä kyllä tämä ei ollut reuman tai astman kaltainen tauti, johon olisi löytynyt kaikille sopivat eläinten osat, vaan hoito olisi vaatinut asian kanssa voodoopapin luona vierailun, johon ei nyt rahojen vähyyden vuoksi lähdetty. (Tässä vaiheessa pitäisi varmaan mainita, että eläinten osien syöminen lääkkeeksi ei ole tuntematon ilmiö Suomessa, jokainen tietänee mihin poronsarvijauhetta käytetään. Ja toinen aiheeseen liittyvä huomio on, että homma perustuu lumevaikutukseen, jossa mieli saa kehon parantamaan itsensä, koska keho ja mieli ovat yhtä ja mielen muutos saa muutoksen aikaan kehossa. Eli voodoopapin vakuuttava show ja mielikuvituksellisien eläintenosien käyttö hoitoihin vahvistavat tätä lumevaikutusta.)

Fetissitorilla vierailua emme voi suositella, koska paikka oli pelkästään turisteille, kokemus ei ole pääsymaksun arvoinen ja koska torilla on uhanalaisia eläimiä. Eli menemällä torille tukee uhanalaisteneläinten metsästystä, vaikka opas kertookin eläinten kohdanneen luonnollisen kuoleman.  Ottakaa opiksenne meidän virheestä ja jättäkää tämä nähtävyys väliin.

Sitten vierailimme village artisanalissa, jota puolestaan voi suositella. Paikka vastaa Accran Art Centteriä, mutta tarjoaa paljon mielyttävämmän vierailu kokemuksen. Paikalla näkee siis kun käsityöläiset tekevät työtään ja sieltä voi ostaa heidän tuotteitaan. Accran art centteriin verrattuna paikka on pienempi ja tavaraa ei tyrkytetty vaan katsella sai kohtuulisen rauhassa. Myös hinnat olivat edullisemmat. Paikka on tunnettu nahkasandaaleista, mutta meidän mukaamme ei semmoisia tarttunut, vaikka muuta tuomista ostettua tulikin.

Sitten suuntasimme syömään. Togolainen keittiö tunnetaan ghanalaista maukkaanpana, monet Ghanan suosikkikokit ovat togolaisia. Yhden kokemuksen perusteella tähän voi yhtyä, ruoka oli reissun parhaimistoa ja tunnelma oli mukava.

Lomen reissu loppui rajalle, jossa pystyi vielä toteamaan maiden tuloeroja. Togon rajapaikka on lautamaja, kun taas Ghanan vastaava on ilmastoitu kaksikerroksinen modernirakennus. Muutenkin tunnelma oli Togon puolella yllättäen vielä Ghanaa rennompi. Kadut olivat täynnä moottoripyöriä, joiden kyydissä olijoilla ei toki kellään kypärää ollut. Kaupunki oli kauniinpi kuin yksikään Ghanassa tähän mennessä, varsinkin rantabulevardilla oli tähän iso vaikutus. Positiivinen mielikuva jäi Lomesta ja Togosta, mutta ranskankieli olisi kyllä suotavaa olla edes kohtuullisesti hallussa, niin paikasta saisi enemmän irti. Kannattaa siis vierailla Lomessa, kunhan vain jättää fetissitori väliin.

Ps. viime viikon puolella mennaan vielakin, eli viime viikon lauantain tapahtumista puhuu tama, ja kuvat sitten joskus...

Street Children Empowerment Foundation

Koska nyt jouduimme jäämään Temaan vielä viikoksi, päätimme käydä tutustumassa Accrassa toimivaan Street Children Empowerment Foundationiin (SCEF). Tätä visiittiä oli meille suositeltu sekä ystäviltä Suomessa, että täällä Ghanassa, joten odotukset tätä non goverment organisationia (NGO) kohtaan olivat korkealla.

SCEF toimii Accran vanhassasatamassa James Townissa, joka on myös kaupungin köyhintä aluetta. Järjestö on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton.  Järjestön on perustanut Paul, josta piti tulla pankkialan tekijä, ennen kuin hän valitsikin Ghanassa pakollisen vuoden yhteiskuntapalveluksen suorituspaikaksi Street Academy nimisen organisaation. Vuoden aikana hän teki yhdessä Petteri kanssa tutkimuksen katulasten koulussa käynnistä. Tutkimus paljasti, että katulapsilla oli suuria ongelmia koulussa pysymisen kanssa.

Paul ja Petteri päättivät perustaa SCEF:n auttaakseen lapsia pysymään koulussa. Toiminnan perusta on rahoittaa lapsien koulussa käyntiä ja monitoroida, että lapset käyvät koulua ja miten he siellä pärjäävät. Tämän lisäksi SCEF pitää aamuisin ja iltapäivisin erillaisia kerhoja, kuten taide-, urheilu- ja lukukerhoja. Heillä on noin 160 lasta varsinaisessa ohjelmassaan, mutta he järjestävät myös isompia tapahtumia koko yhteisölle. Työntekijöistä suurinosa on vapaaehtoisia.

Järjestö jakaa katulapset kolmeen kategoriaan: 1) lapsiin joilla on huoltaja, mutta jotka joutuvat olemaan kadulla töissä, eivätkä koulussa, 2) kadulla asuviin lapsiin ja 3) katulapsien lapsiin (eli toisen sukupolven katulapsiin). Accrassa on yhden arvion mukaan 60 000 katulasta, lisää löytyy Kumasista, joka on Ghanana toinen suuri kaupungki. Kaupunkeihin tullaa paremman elämän toivossa. Kadulla myymässä olevia lapsia on ympäri Ghanaa, ei vain isoitta kaupungeissa. Ongelman ydin, on että valtion kouluissa ”ilmainen” koulutus maksaa noin 650 cedia vuodessa. Lukukausimaksua ei ole, mutta kaikesta pienestä pitää maksaa, kuten olemme kertoneet jo aikaisemmin sairaalan toiminnasta. Koulussa tämä tarkoittaa koulupukua, tenttimaksuja, materiaalimaksuja jne. Jos perheellä ei tahdo olla rahaa ruokaan, niin myöskään näihin kuluihin ei rahaa riitä, saati sitten jos lapsella ei ole aikuista huoltajaa. Usein lapset ovatkin siis kaduilla myymässä ”pure wateria” tai vastaavia pikku tuotteita, usein vaarallisesti vilkailla teillä liikenteen seassa (tunnetaan termillä hawking), eivätkä koulussa oppimassa.

Meidän SCEF:in toimintaan tutustumispäivä alkoi hiukan myöhässä ja kun tämä yhdistettiin Accran ruuhkiin tulimme James Townin majakalle vasta aamupäivän kerhon päätyttyä, mutta sopivasti osallistuaksemme Isacin kanssa päivän monitorointi kierrokseen eri kouluille. Isac on itsekin James Townin kasvatteja ja halusi tehdä jotain auttaakseen yhteisöään ja tavattuaan Paulin hän päätti liittyä SCEF:n tiimiin. Kävimmekin kahdella hänen vanhalla koulullaan. Päivän aikana Isac kävi viemässä kahdelle oppilaalle lisää koulutarvikkeita ja kirjoja sekä maksamassa tenttimaksuja kahdella koululla. Kierros loppui noin puolen päivän aikaan, kun oli aika palata toimistolle lounaalle ja valmistelemaan iltapäivän lukukerhoa. Suurin osa kahdeksasta vapaaehtoisesta oli sairaana, paikalla oli vain yksi suomalainen ja yksi saksalainen vapaaehtoinen sekä kolme vierailemassa olevaa mormonikirkon edustajaa SCEF:n henkilökunnan lisäksi. Pieni toimisto oli siis kohtuullisen rauhallinen normi päivään verrattuna.

SCEF pitää koulussa käyville katulapsille lukukerhoa, koska osa koulua käyvistäkään lapsista ei opi lukemaan kunnolla vaikka kävisivätkin koulun loppuun. Lukukerhoa pidettiin läheisen koulun tiloissa, jossa noin 1000 lasta käy koulua 60 hengen luokissa. Melu oli sanoin kuvaamaton. Lasten puheesta ei saanut mitään selvää ja voin vain olettaa että heillä oli samanlaisia ongelmia opettajan puheen kuulemisesta. Leevi oli liiankin suuri nähtävyys paikan lapsille, joista jokaisen piti saada koskettaa Leeviä. Useimmat eivät varmaan olleet nähneet pientä valkoihoista lasta aikaisemmin. Laura meni auttamaan yhden lukupiirin pitoa, piirejä oli yhteensä kuusi. Ollin ja Leevin oli tarkoitus auttaa toisen pitämistä, mutta Leevi ei viihtynyt ja luokkaan tunki kokoajan päitä ihmettelemään Leeviä. Leevi ja Olli viettivätkin ajan koulun keskipihalla käppäilemässä.

Laura osallistui siis englanninkielen opetukseen mm. kehoittamalla kutakin lasta vuoronperään lukemaan ääneen tehtäväksi saamansa Elefantti-monisteen neljä lausetta. Kun lauseet oli luettu onnistuneesti saivat lapset värittää lauseiden kohdalla olevat Elefanttikuvat. Tunnin lopuksi kukin lapsi sai valita itselleen kirjan luettavaksi ja seuraavalla kerralla palautettavaksi. Lopuksi lapset saivat  palkinnoksi hyvästä käytöksestä keksejä ja uudet pyyhekumit.

Lapset tuntuivat nauttivan lukukerhosta, jossa palkintoja käytettiin positiiviseen kannustamiseen raipan sijasta, jonka käyttöä saikin sitten todistaa koulun pihalla, jossa vanhemmat oppilaat piiskasivat nuorempia ja vanhtimestari kaikkia tasapuolisesti (johtui osittain meidän aiheuttamasta kohusta, mikä jäi harmittamaan). Myös jututtamamme suomalainen vapaaehtoinen Henna kertoi viihtyneensä SCEF:n toiminnassa ja vapaehtoikuvio näyttää toimivan hyvin.

SCEF:n rahoitus tulee pääosin yksityisiltä lahjoittajilta. Järjestöllä on kummitoimintaa ja vielä toteutumaton tavoite on löytää kaikille järjetön katulapsille kummivanhempi. Kummivanhemmista noin 30 prosenttia on ghanalaisia ja osuus on kasvussa. Yhdysvaltojen mormonikirkko lahjoittaa paljon kirjoja ja koulutarvikkeita. SCEF:lle on haussa myös sekä Ghanan että Suomen viranomaisilta tukea. Vapaaehtoisia myös otetaan koko ajan vastaan, tällä hetkellä heitä tulee Metropolian ja DIAKin kautta sekä saksasta, mutta ilmeisesti myös itsenäinen vapaaehtoiset ovat tervetulleita. Käy tutustumassa järjestöön tarkemmin osoitteessa  https://www.facebook.com/#!/StreetChildrenEmpowermentFoundation?fref=ts

Ps. tama on siis parin viikon takaisia tapahtumia, joita nyt nettikahvilasta latailen. Kuvat tulee sitten joskus kun taas toimii kodin netti.